lauantai 30. lokakuuta 2010

Lisää agilitya

Toisin kuin postausinnokkuudesta voisi päätellä, niin tämä viikko on ollut aika kiireinen. Iltapäivisin on ollut labroja ja lisäksi alkuviikosta piti vääntää illat pakollisia koulujuttuja, loppuviikon illat puolestaan kuluivat osakunnalla kokkaillen ja siihen päälle sitten Siirin treenit ja omat liikunnat. Nyt pitäisi tiskata viikon aikana kertynyt tiskivuori ja pyykätä kuukauden pyykit, ja sitten tuleekin yli 400 km:n päässä asuva poikaystävä käymään. Eli kyllä saa välillä miettiä miten saa ajan jaettua tasapuolisesti erinäisten juttujen kesken... Harrastuksista en kuitenkaan ikinä koulun takia tingi. Ex-perfektionistina tiedän, millaista on vaan lukea ja paahtaa läksyjä kaikki illat pitkät jotain halvatun kymppejä ja älliä tavoitellessa ja siihen hullutukseen en aio koskaan enää palata. Vaikka jatkuvasti kuulee miten rankkaa elukalla on niin oma elämäni on kuitenkin nykyään niin ihanan stressitöntä ja mukavaa noihin lukioaikoihin verrattuna, ja siltikin olen tenteissä pärjännyt oikein hyvin.

No mutta menisikös sitä kuitenkin asiaan - tämä ei kuitenkaan ole mikään lifestyle-blogi. Tänään siis olimme ensimmäistä kertaa sprinkkujen talvikauden agilitytreeneissä, vaikka vähän väsyttikin mennä Keravalle jo heti aamusta kovin lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeen. BAT-halli oli minulle ihan uusi paikka, ja vähän petyin siihen, miten ahdasta tuolla on. Kunnon ratoja ei oikein mahdu tekemään.

Niinpä harjoittilimme sitten useaa erilaista melko lyhyttä tekniikkapätkää. Uusia ohjausteknisiä kuvioita ei tullut vastaan, mutta mm. keinuun saimme uutta näkökulmaa. Siirillähän oli siis viimeksi keinun kanssa ongelmana lentokeinu, ja ajattelin alunperin lähteä tuota ongelmaa korjaamaan palkkaamalla koiraa keinun keskikohdassa. Tuo kuitenkin johtaa keinun hitaaseen suorittamiseen, ja parempi olisikin antaa koiran juosta reippaasti keskikohdan läpi ja palkata vasta alastulokontaktilla. Nyt rupesin vain miettimään, että meneekös tuo koiralle vähän epäloogiseksi kun muuten meillä on kaikilla kontaktiesteillä juoksukontaktit. Jossain kohtaa Siirin pitää kuitenkin jarruttaa ettei lentokeinua tule, ja harvemmin olen vaatinut sitä alastulokontakteilla kun kerran ovat aina hyvin sujuneet ilmankin jarrua. Pitääpä perehtyä tuohon keinun opettamiseen tarkemmin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan...

Varsinainen murheenkryyniesteemme on kuitenkin kepit, aina ja aina, vuodesta toiseen. "Oikealta" puolelta menee ok JOS kerkeän näyttämään selkeästi aloituskohdan ja JOS kävelen tasaisesti keppien vierellä ja JOS Siiri ei kuumu liikaa jolloin alkaa kauhea huutoriekkuminen. Väärästä puolesta en viitsi aloittaakaan, huoh. Niin ärsyttävää! Mutta ei kai tuohon mitään poppaskonstia ole, treeniä treeniä vaan. Ei selvästikään ole riittänyt, että olemme ottaneet keppejä vain ohjattujen treenien yhteydessä. Pitäisi raahautua niitä itsenäisestikin treenaamaan.

Muita tämmöisiä pieniä juttuja, joita pitäisi jaksaa harjoitella ovat mm. lähtöluvan odottaminen ja kierrä-käsky. Jotenkin tuollainen yksinkertaisten alkeisjuttujen treenaaminen tuppaa unohtumaan kisainnostuksen, uusien ohjaustekniikoiden ym. myötä ja se kyllä sitten pikku hiljaa alkaa kostautua.

Siiri oli jälleen kerran erittäin vauhdikkaalla tuulella. Loppua kohden alkoi virtaa olla jo liikaa ja neiti raivosi ja räyhäsi radalla kuin mikäkin sekopää. Siis kyllä, tuo otus muuttuu aina vaan hullummaksi vauhtiaivoksi mitä enemmän toistoja sen kanssa tekee, ja lopussa sai tosissaan miettiä uskaltaako sille enää edes näyttää leluja. Tuo Siiriin varastoitunut huikaisevan intensiivinen ja loputon energialataus jaksaa kyllä sitten aina hämmästyttää varsinkin kun katselee sen suloista unta ja tyyntä olemusta täällä sisällä tai vaikka ihan agilitykentellä omaa vuoroa odotellessa. No, toisaalta tuolla tavoin ainakin latautuvat akut äärimmilleen. Vaikken noita pahimpia energiapiikkejä järin kaipaakaan, niin on Siiri vaan unelmieni harrastusspringeri!

Ei kommentteja: