keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Suunnitelmia vuodelle 2011

Ihan alkuun voisi mainita, että Siiri täytti 3.1. 7 vuotta. Kyllä, 7 vuotta, Siiri on siis veteraani-iän kynnyksellä! Kertokaa minulle miten tämä aika voi Siirin kanssa mennä näin nopeasti? Vastahan se oli pieni vaaleanpunanenäinen vauva (tai no, itse asiassa vähän vaaleanpunaista on jäljellä Neiti Sieraimella vieläkin ;-). Ei siinä mitään sikäli, että aika on muovannut tuosta hieman arasta ja epävarmasta otuksesta timantin - elämäni koiran - mutta voisiko sen ajan jooko pliis pysäyttää nyt, kun tähän pisteeseen on päästy? Jooko? Me olemme Siirin kanssa vuosien saatossa niin yhteen hitsautuneet, etten juuri tällä hetkellä voi kuvitellakaan itselleni mitään muita koiria kuin Siirin. Kyllä, olen varmasti todella outo ja poikkeava koiraihminen, mutta näin vain on enkä sille mitään mahda.

Parhaiten fiiliksiäni Siirin syntymäpäivänä kuvasi ehkä seuraava lyriikka:

Kuka voisi kellot seisauttaa
ja ajan pysäyttää
kun maailma lainaa kaikkein kauneintaan
Kuka voisi kellot seisauttaa
ja ajan pysäyttää
kun maailma antaa kaikkein parastaan

Olen pieni ihminen
enkä sille mitään voi
parhaat hetket juoksee nopeaan
Maailma kulkee radallaan
se vähät välittää
mutta eikö voitais hidastaa

Aika on niin julma
se matelee
juuri silloin kun se saisi kiiruhtaa
nyt kun olet siinä
aika suinpäin ryntäilee

Mutta nyt asiaan, eli vuoden 2011 suunnitelmiin. Kovin monella seitsemän vuotta täyttäneen harrastuskoiran omistajalla tuskin on enää mitään suurempia suunnitelmia, sillä useimmiten tavoitteet on tässä vaiheessa joko saavutettu tai sitten lyöty hanskat tiskiin ahkeran yrittämisen jälkeen. Mahdollisesti rinnalle on tullut jo joku uusi harrastuskoira, joka ymmärrettävästi vie huomion enempi toisaalle. No, meillä on vähän eri tilanne, sillä emme Siirin kanssa ole tasaisesti tahkonneet lajeissamme eteenpäin kaikkien näiden vuosien ajan, vaan harrastusmotivaationi on ollut hyvinkin kausittaista muistuttaen aaltoilevaa sinikäyrää. On hyvin saattanut vierähtää vuosikin ilman ahkeraa tavoitteellista treenaamista ja kisaamista. Ja esimerkiksi agilityssä aloitin kisaamisen vasta reilu vuosi sitten, sitten vietimme hiljaiseloa sillä saralla reippaasti yli puolisen vuotta ja nyt olen taas täysillä mukana...

Siiristä tämä ailahtelevaisuus ei ole koskaan johtunut, ja olenkin aina uskonut sen kapasiteettiin harrastus- ja kisakentillä (no, ehkä joitain nuoruuden pelkokausia lukuunottamatta). Ei ole koskaan tullut ylitsepääsemättömiä, motivaation nieleviä ongelmia, joita en olisi uskonut meidän selättävän. Siiri ei ole saanut koskaan mitään traumoja missään lajissa (kuten edellinen harrastuskoirani agilityssä), sen luonne ei ole muuttunut sterilaation myötä eikä innostus sillä mihinkään lajiin ole koskaan osoittanut pienimpiäkään himmenemisen merkkejä. Oikeastaan päinvastoin: nyt kun Siiristä on iän ja kaupunkielämän myötä kehittynyt paljon rohkeampi ja tasapainoisempi, pystyy se antautumaan intensiivisemmin ja raivokkaammin itse asialle kuin joskus nuoruusaikoina. Se on yhteisissä puuhissamme äärimmäisen keskittynyt, ei ota minkäänlaista häiriötä ympäristöstä, äärettömän helppo motivoida leluilla ja taisteluleikeillä, rakastaa yli kaiken kanssani touhuamista... Siiri on siis itse asiassa harrastuskoirana juuri nyt elämänsä vedossa, parempi kuin koskaan!

Miksi siis en edelleen panostaisi Siirin kanssa tekemiseen täysillä ja asettaisi kunnollisia tavoitteita? Sitä paitsi vahvasti epäilen, etten ihan helpolla yhtä hyvää harrastuskoiraa tämänrotuisista saisi.

Agility on ehkä minulle tällä hetkellä se ykköslaji, sillä olen vihdoin ja viimein sellaisen kymmenen vuoden epämääräisen, satunnaisen ja hieman epämotivoituneen "räiskimisen" jälkeen alkanut ymmärtää siitä jotain. Aikaisemmin agility jäi aina tokon varjoon ja lisäksi blokkasin edistymistämme henkisellä tasolla uskottelemalla itselleni, että minä en vain opi ohjaamaan. JA HÖPÖNLÖPÖN! Päättäväisyyttä ja pientä keskittymistä ja panostusta se vain vaatii. Ja sitä olisikin tarkoitus harrastaa entistä enemmän nyt, kun siirryimme vuoden alkajaisiksi kakkosiin, tavoitteena vaatimattomasti kolmosiin siirtyminen vuoden 2011 aikana. Jos sinne asti tiemme puskemme, niin siellä tavoitteena on, että ohjaaja selviytyy kolmosluokan radoista eli osaa tehdä kunnollisen ohjaussuunnitelman ja vieläpä toteuttaa sen. Mitenkäs näihin tavoitteisiin sitten päästään?

- TREENIÄ! Nyt talvella jatkamme tietysti Minnan K9-treeneissä käyntiä mahdollisimman ahkerasti, koska ne ovat olleet todella hyödyllisiä meille. Jos nyt tämän vuoden puolella pääsisi myös "vähän" useammin talven sprinkkutreeneihin... Viime syksy meni niiden osalta plörinäksi, kun en oikein koskaan päässyt niihin lauantaihässäköiden ja teurastamoharjoittelun takia.
- Lisäksi joku tehovalmennus olisi ehdottomasti paikallaan. Oreniusten treeneistä olen kuullut niin paljon hyvää, että lähes pakkohan niihin on jossain vaiheessa päästä, maksoi mitä maksoi.
- Itsenäinen treeni Ojangossa. Minun pitää harjoitella uusia tai muuten vaikeita ohjaustekniikoita myös omalla ajalla, että ne tallentuvat lihasmuistiini. Ja sitten se ikuisuusongelma, nimittäin kepit... JUMALISTE NYT OIKEESTI HEI. Me olemme treenanneet agilityä en-kehtaa-sanoa-kuinka-kaun, ja silti vieläkin varmistan kepit kisoissa "oikealla" puolella kulkien joka jumalan kerta. Nyt se peli ei enää vetele. Jos ei kisoissa muka uskalla ohjata väärältä puolen, niin sitten treeniä niin paljon, että saletisti uskaltaa. That's so simple.
- Ratapiirrokset ja niiden pohtiminen - tätä lisää! Olen oppijana todella vahvoilla, jos käytännön treenin jälkeen saan kaikessa rauhassa itsekseni funtsia ja pohtia tekemääni, joten miksen hyödyntäisi tätä myös agissa?

TOKO. En nyt oikein osaa päättää, mikä olisi meidän tavoitteemme tokossa. No, TVA periaatteessa joo, onhan meillä siihen ehdottomasti kaikki edellytykset olemassa. Se vain vaatisi säännöllistä, suunnitelmallista ja melko runsasta treenaamista, enkä varsinkaan näin talven pimeyden ja kylmyyden vallitessa ole varma saanko kuitenkaan sitten kunnolla motivoitua itseäni siihen. Siksi voisin ottaa välitavoitteeksi kisakentille paluun seuraavan kevään aikana suhteellisen rennon treenaamisen, vaikkapa 2 krt/vko, siivittämänä. Sen perusteella voisi sitten katsoa, kuinka paljon tiukempaa panostusta tarvitaan puuttuvien ykkösten saavuttamiseen, vai onko sittenkin niin, että lahjattomat treenaa. :-D No, pelkkä kisailmottautuminenkin kyllä varmasti auttaa jo paljon - yleensä silloin on kummasti alkanut sitä treeni-intoa löytyä...

MEJÄ. Tavoitteena tässä lajissa on kesän ja syksyn aikana osallistua kokeisiin vähintään 2-3 kertaa, tulokset olkoot mitä ovat. Siirin päähänpistoihin metsässä kun en oikein voi vaikuttaa. Okei, MEJÄ-kokeet ovat aikaavieviä ja työläitä, mutta siitä huolimatta olen aina viihtynyt kokeissa erinomaisen hyvin - kyse on vain siitä, että saan ilmottautumiskynnyksen ylitettyä ja kammettua itseni niihin kisoihin saakka. Aina sitä on jälkeenpäin ollut tyytyväinen siihen, että hommaan tuli lähdettyä. Treenaamisesta en ota paineita, koska se on täällä pk-seudulla liian työlästä mulle. Somerolla käydessäni yritän vetää muutaman harjoitusjäljen.

Loppuun voisin vielä kirjoittaa muutaman sanasen liikuntasuunnitelmistani, koska ne sivuavat Siiriäkin enkä juuri nyt keksi mihin muualle ne tunkisin. Kiva kuitenkin, että ovat julkisesti jossain näkyvillä niin tulee ehkä tiukemmin pitäydyttä suunnitelmissa. ;-) Innostuin siis viime kesänä Siirin kanssa canicross-harrastuksesta, ja olen asettanut itselleni tavoitteeksi osallistua ensi toukokuussa järjestettävään Helsinki City Runiin (puolimaratoniin). Harjoittelussa tärkeintä on nyt monipuolisuus, sillä tasaista tahtia tahkoten ei kehity. Joka viikko on tarkoitus tehdä vähintään kolme juoksulenkkiä, jotka ovat kaikki hieman erityyppisiä, esim. yksi intervallityyppinen, yksi perus ja yksi erityisen pitkä. Olen ollut laiska tekemään intervalleja ja tempoja, ja sen on muututtava. Lisäksi viikon liikuntaohjelmaan sisältyy aina zumba, koska se vaan on niin superkivaa. Yritän myös palautella juoksuinnostuksen jalkoihin jäänyttä salimotivaatiota hieman, tarkoituksena ylläpitää lihaskuntoa käymällä koko kroppa 1-2 kertaa viikossa läpi vapailla painoilla.

Lisäksi voisimme mennä haistelemaan tunnelmaa koirajuoksukisoihin. Olemme varmasti Siirin kanssa hyvä tiimi, sillä Siiri vetää niin paljon, että siitä on ihan oikeasti vetoapua mulle!

Ruokavaliota pitäisi kanssa muuttaa hieman... tarvitsen nimittäin lisää hiilareita! Olen niin rakastunut superrasvaisiin karppiherkkuihin, että päivän hiilarisaldo jää tavallisesti varmaan reippaasti alle 50 g/päivä (ihan lonkalta heitetty arvio, en ole vuoteen laskenut yhtään mitään). Ei vaan koskaan käy edes mielessä syödä esim. jotain leipää tai puuroa kun ei yhtään huvittaisi kärsiä insuliiniväsymyksestä ja kiljuvasta nälästä parin tunnin kuluttua. Kuitenkin melko aktiivisena liikkujana mulle tekisi hyvää syödä enemmän hiiluja, sillä olen ihan käytännössäkin huomannut niiden nopeuttavan palautumista ja auttavan jaksamaan aktiivisimpina liikuntaviikkoina. Esim. pähkinöitä, hedelmiä ja vaikkapa bataattia lisää kehiin, niitä meikän on ainakin ihan turha vältellä!

No niin, nyt voisi varmaan lopettaa... Tulipas melkoinen kilometripostaus, mutta kerrankin näin. Ei ole nimittäin kovin paljon elämää tässä blogissa ollut.

2 kommenttia:

lolander kirjoitti...

Aivan sama fiilis minulla on Sashaa kohtaan. Hänhän täyttää kesällä 8. Ei Siiri mikään vanhus ole! :)

Veera kirjoitti...

Joo, kyllä se Siirin ns. vanhuus taitaa olla vain minun päässäni. Siirikin nauraisi jos näitä mun juttuja osaisi lukea, sehän on mitä parhaassa iässä! Useampia yhteisiä harrastusvuosia on toivottavasti vielä edessäpäin.