...poikamarsuilla meinaan. Aika pian palattuani marsuineni takaisin Helsinkiin särkyi illuusioni neljän marsuni ikuisesta onnellisesta ja ongelmattomasta yhdessäolosta, sillä William alkoi kiusata Jamesia. Se ei antanut tämän tulla lähellekään ja tyrannisoi Jamesia myös ajamalla sen pois kaikilta ruokapaikoilta yms. milloin nyt pikkuherraa sattui huvittamaan. Välillä tuli pieniä mylläköitäkin, ja noin kuukauden tuota menoa seurattuani en enää vain kestänyt katsella Jamesin ainaista surkeaa kökötystä mökissään.
Ajattelin ratkaisevani ongelman parinvaihdolla, ja James pääsi maailman luotettavimpana, kaikkien kanssa toimeen tulevana marsuna pitämäni Edwinin seuraan. Edwin on kuitenkin uusien marsujen saavuttua keksinyt ruveta hurisemaan ja nylkyttämään, ja sitähän James ei sietänyt sitten ollenkaan. James alkoi vedellä Edwiniä turpaan ihan surutta - kiusatusta tuli siis kädenkäänteessä kiusaaja. Kerran oltuani illan ja yön poissa ja palattuani kotiin löysin marsut aivan jäätävän hyisistä tunnelmista lopen uupuneina ja nuhjuisen näköisinä, eli ilmeisesti poissaollessani oli tapeltu oikein antaumuksella ja pitkän kaavan mukaan. Eihän siinä voinut muuta tehdä kuin laittaa marsut erilleen rauhoittumaan.
Tällä hetkellä kokeilen viimeistä mahdollista pariratkaisua, eli yhdessä ovat nyt James ja Anton ja William ja Edwin. Kuluneen viikon perusteella tämä vaikuttaisi toimivimmalta: James ja Anton sietävät toisiaan kohtuullisesti, ja William ja Edwin ovat oikein ylimmät ystävät. Ei Jamesista kyllä taida mitään sydänystävää kenenkään kanssa tulla, sillä se vaikuttaa yhä vähän angstiselta ja epäsosiaaliselta kaikkien kanssa, mutta pääasia on, etteivät nuo kohtuuttomasti toisistaan stressaa.
Välillä nämä marsujen suhdeongelmat ovat ketuttaneet urakalla, varsinkin kun tasan tarkkaan tiedän, mikä niihin olisi parhaiten tepsinyt: suuret tilat ja elo yhtenä laumana Someron malliin. Edelleen marsut saavat lähes päivittäin juosta yhdessä, ja silloin mitään ihmeempiä ongelmia ei koskaan ole. Kuitenkin sitä aitausta joudutaan vielä odottelemaan jonkin aikaa, kuten eräässä aikaisemmassa postauksessa olikin puhetta.
Siirin kanssa olemme nyt elelleet hiljaiseloa, sillä viime viikkojen agitreenit ovat jääneet välistä mm. pakkasen ja Purinan käyttökiellon takia. Muuten on pidellyt niin kiirettä, ettei oikein ole vakiolenkkejä kummempaan touhuiluun ollut aikaa ja energiaa. Toissapäivänä kyllä teimme sitten sitäkin ihanamman 1,5 tunnin juoksulenkin Kivinokkaan huikean aurinkoisessa säässä - olipas taas mahtavaa, ja tuo Kivinokka lumosi minut täysin! Kuntokin on ilmeisesti noususuunnassa, sillä vauhti on kasvanut (nyt 9,2 km/h) perstuntuman lenkin syketasosta (=leppoisa peruskuntotaso) pysyessä ennallaan. Sykemittariahan minulla ei toistaiseksi ole, pitäisi varmaan jossain vaiheessa hankkia.
Viikko sitten Siiri oli vuorokauden hoidossa uudessa paikassa, ja voi herranjestas tuo on sitten ihan mahdoton ressukka ilman mamia. Oli kuulemma vain odottanut minua oven takana reagoimatta oikein mihinkään ympäristön tapahtumiin. No, tuohon samaan apatiaanhan Siiri vaipuu aina hoidossa, ihan yhtä lailla jopa Somerolla. Siellä se ei lähde lenkeillekään kun ilman hihnoja voi jäädä pihaan oven taakse kököttämään.
Lisäksi ollessani Siirin kanssa itse kylässä, esim. juuri Somerolla tai poikaystäväni luona, se on jotenkin levoton normaaliin verrattuna. Täällä omassa kodissa Siiri vaan nukkuu, nukkuu ja nukkuu autuaasti pedillään, mutta "vieraissa" se kyttää ja valvoo jaloissa pyörien jokaista liikettäni ihan rasittavuuteen saakka. Mami, mamimamimami. Oma mami ja oma koti ovat Siirin suurin onni! Miten se ikinä pärjää maaliskuun lopussa, jolloin lähden viikon lomamatkalle?
0 kommenttia:
Lähetä kommentti