keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Elämää kaaoksen keskellä

Oih ja voih, en muista koska olen viimeksi opiskellut niin paljon kuin nyt... Ennen pääsykokeita ehkä? Niskaa kivistää, tuskastuttaa ja aivot pursuilevat tietoa yli laitojen kun osattavaa on niin paljon ja tulevan tentin muoto on niin kaukana tutulta ja turvalliselta mukavuusalueeltani. Aikaisemmin opiskelustressi ja paineet ovat olleet minulle eläinlääkiksessä varsin tuntematomia käsitteitä, sillä hylättyäni - luojan kiitos - lukioaikaisen perfektionismini opin jotenkin todella rennolla asenteella ja optimoidulla työmäärällä sluibailemaan kurssit parantuen tämän työmäärältään niin pelätyn koulun myötä mm. aikaisemmin minua vaivanneesta unettomuudesta (sic!). Mutta sitten alkoi patologian lopputentti eli koeobduktio lähestyä, höystettynä kaiken maailman pienemmillä tenteillä ennen sitä. Lisäksi olen tehnyt vuoroja eräässä tutkimusprojektissa tienatakseni rahaa Siirin leikkauksiin ja myös käytännön kokemusta saadakseni. Sitten vielä muutto tähän päälle, ja voila! Tervetuloa kaaos ja krooninen kiire.

Eli tässäpä syy, miksei oikein ole tullut toteutettua Siirin ja minun yhteisissä touhuissa täällä paukuttamaani mottoa "elä jokainen päivä täysillä". Kunnon lenkkeilykin on jäänyt vähemmälle, ja lomamatkamme jälkeen romahtanut panostukseni juoksemiseen on saamassa minut perääntymään HCR:stä. Ei vaan nappaa nyt, varsinkaan huonosti valmistautuneena. Kevätkauden ensimmäiset agitreenitkin olivat eilen, mutta en oikein saanut otetta siitäkään touhusta - talven suuren suuri agi-innostus on... no, menneen talven lumia. Asiaan toki vaikuttaa varmasti se, että ihan pian joudumme joka tapauksessa taas jäämään treenitauolle.

Sen sijaan olen kokenut innostuksen kipinöitä yllättävällä saralla - nimittäin marsuilussa! Tämä uusi arki marsujen kanssa on juuri sitä mistä olen haaveillutkin; ne ovat vaan niiiiiiiin paljon touhukkaampia, mielenkiintoisempia, sosiaalisempia, paremmin keskenään toimeentulevia ja onnellisemman näköisiä neljän laumassa isossa aitauksessa kuin pikku kaksioissaan tylsistyneinä kökkimässä ja kaltereita turhautuneena paukuttamassa. Lisäksi äärimmäiset sotkuisat ja aikaisemmin ehkä eniten marsunpidossa työllistäneet juoksutustuokiot ovat suurimmaksi osaksi historiaa, sillä aitaus on sen verran tilava. Nyt muistan taas paremmin, miksi haluan ehdottomasti noita marsuja pitää; niiden touhuja on vaan niin kerrassaan ihana seurailla sopivissa olosuhteissa, ja ne tuovat hyvää mieltä ja virkistystä tässä yhdistetyssä marsu- ja työhuoneessa opiskellessani. :-) Saatan pitkäksikin aikaa unohtua karvamakkaroita katselemaan.

Aluksi käytin aitauksessa kuivikkeena ja pohjamateriaalina puruja, mutta toissapäivänä päätin siirtyä matto- ja vessalaatikkoyhdistelmään kyllästyttyäni lopullisesti joka paikkaan diffuntoituviin puruihin. Tämä on minun kotini, ei mikään hemmetin navetta! Mutta marsuaitauksesta kuvia ja lisää juttua, kunhan saan asumuksen fiksattua lopulliseen muotoonsa.

Ei kommentteja: