lauantai 24. syyskuuta 2011

Siinähän se kesä meni

No jopas on tämän blogin kirjoittelu jäänyt tyysten. Eipä kesällä toisaalta mitään järisyttävää eläinrintamalla tapahtunutkaan, sillä varsinkin koiraharrastukseni on vähän jäänyt polkemaan paikoilleen omaa surkeaa ja onnetonta uomaansa. Suurin osa koiraharrasteisiin tarkoitetusta energiasta taitaa nykypäivänä mennä siihen, että murehdin sitä, miten vähän yhteistä aikaa meillä on kaikkiaan Siirin kanssa jäljellä, uusivatpa nisäkasvaimet tai ei. Siiri on yksinkertaisesti paras ystävä, jota minulla on ikinä ollut. Se on auttanut minut todella vaikeiden aikojen yli, se palvoo pyyteettömästi minua yli kaiken, se on ollut viimeiset 7,5 vuotta tauotta ilahduttamassa arkeani ilman, että koskaan siihen tympäännyn, se on upea harrastuskaveri ja ainutlaatuinen yksilö. Tuntuu mahdottomalta ja kurkkua kuristavalta edes miettiä, että joku koira voisi sitä ikimaailmassa korvata ja haluaisinkin ehkä eniten tässä maailmassa, että Siiri voisi olla aina mukanani kaikissa elämänvaiheissani hamaan hautaan saakka. Kuitenkin todennäköistä on, että Siiri on ilonani enää ainoastaan säälittävät 1-4 vuotta (riippuen siitä nisäkasvainten uusimisesta). Se on maksimissaankin aivan onnettoman, naurettavan, surkean vähän kun on kyse sentään ehkä minulle maailman toiseksi rakkaimmasta elävästä olennosta koskaan. Melkein jo näen, kuinka joku siellä pudistelee päätänsä ja joo, myönnetään, överiksi on mennyt. Ei näin voimakas kiintyminen koiraan enää ole ihan normaalia, tai ei ainakaan missään määrin toivottavaa. Eihän tästä helvetti soikoon tule muuta kuin tolkuttomasti kyyneleitä niin kauan, kun koiran elinkaari on sen pituinen kuin se on.

Itkettää myös, etten pysty tarjoamaan Siirille ihanteellista elämää täällä kaupungissa. Itse rakastan yli kaiken asua täällä missä nyt asun enkä välttämättä koskaan tahdo muuttaa takaisin maalle, mutta Siiri oli aivan kiistattomasti onnellisempi asuessamme Somerolla silloin joskus monta vuotta sitten. Siellä Siiri sai päivittäin tehdä sitä, jota se eniten maailmassa rakastaa: juosta päättömästi hullun lailla pelloilla ja metsissä hajujen perässä räyhäten. Toki Siiri nytkin pääsee viikottain juoksemaan vapaana metsässä, sillä mm. uuteen suosikkikohteeseemme, Kuusijärven takaisiin metsiin hurauttaa kymmenessä minuutissa. Se ei kuitenkaan ole sama kuin saada toteuttaa itseään joka ikinen aamu, päivä ja ilta arjen kiireistä riippumatta. Juokseminen valjaissa juoksulenkeillä ei korvaa edes murto-osaa Siirin vapaanajuoksemisen tarpeesta, ja loppukesällä se saikin tarpeekseen koko hommasta. Yhtäkkiä Siiri vain lakkasi kokonaan vetämästä juoksulenkeillä ja alkoi hölköttää tylsistyneen ja apaattisen näköisenä löysällä hihnalla. Olisin vakuuttunut, että se on kipeä ellen näkisi huikeaa kontrastia elämänilossa ja aktiivisuudessa Siirin saadessa juosta vapaana metsässä.

Agility on toinen sellainen juttu, josta Siiri todella nauttii, ja yritänkin sitkeästi käydä treeneissä Siirin hyvinvoinnin takia vaikkei itseltä aina niin kisamotivaatiota ja tavoitteellisuutta löytyisikään. Ja eihän sitä koskaan tiedä, milloin sitä itsekin taas saa kunnon agilitykipinän. Kesällähän emme siis kilpailleet lainkaan, sillä vaikka periaatteessa tykkään tavoitteellisesta treenaamisesta, niin oikeaan kunnon koirahulluun verrattuna rakastan aivan liikaa kiireettömiä viikonloppuja. Maailmassa ei yksinkertaisesti ole mitään parempaa kuin heräillä vaikkapa aurinkoisena kesäsunnuntaina kaikessa rauhassa omassa ihanassa kodissa rakkaiden keskellä ja juoda kiireettömät aamukahvit partsilla Hesarin äärellä. Sen jälkeen teen yleensä Siirin kanssa kiireettömän käyskentelylenkin idyllisessä lähipuistossa, ja näistä "puistohengailukävelyistä" onkin tullut uusi suosikkijuttuni uudella asuinalueellani. Ennen lenkit tarkoittivat minulle aina jonkin sortin urheilullista suorittamista, mutta nykyään voin vain käppäillä Siirin kanssa kaikessa rauhassa ja nauttia kauniista ympäristöstä. Kun kiireettömästä kesäaamusta on tarpeeksi nautittu, mieluummin hääräilen jotain kotijuttuja ja lähden vaikka kaverin kanssa uimaan sen sijaan, että menisin jonnekin pölyiselle kisakentalle odottelemaan tuntikausiksi yhtä tai muutamaa suoritusta varten. Myöhemmin sitten voin aktivoida Siirin parhaalla mahdollisella tavalla eli kuskaamalla sen Sipooseen metsälenkille. Kyllä, minusta on tullut aivan armottoman tylsä koti-ihminen kaikin tavoin, mutta sellaista sattuu...

Ei kommentteja: