lauantai 14. huhtikuuta 2012

No more canicrossing?

Eilen kirjoittelin agilitykisakuulumisten ohessa muutaman sanan koiraharrastusfilosofiastani, jonka voisi lyhyesti tiivistää lauseeseen "niin kauan kun koiralla on kivaa, on harrastuksia" (tietysti terveys huomioiden). Olipa kyse sitten tokotreeneistä, tokokisoista, agilitytreeneistä, agilitykisoista tai canicrossingista. Tokotreeneissä on aina vaan Siirillä yhtä superkivaa, joten tokoa treenataan yhä miltei viikottain, joskus useammankin kerran. Kisoissa ei koskaan ollut Siirillä läheskään yhtä kivaa kun treeneissä ykkösistä ja täysin saavutettavissa olevasta TVA-tittelistä huolimatta (Siirihän on kahta EVL-ykköstä vaille tottelevaisuusvalio), ja kas - viimeisistä tokokisoista tulee ensi syksynä kuluneeksi kolme vuotta. Enkä voi sanoa varmasti, että menisimme enää tokokisoihin, sillä kuten totesin: jos koiralla ei ole kivaa, it's all for nothing, tuloksista riippumatta. Siirin riemu on vaan niin paljon palkitsevampaa kuin yksikään kiva tulos tai jopa aikaisemman kilpailuhenkisen kympintyttö-suorittaja-Veeran suuri unelma, TVA. Niin yksinkertaista se minulle nykyään on. En enää treenatessamme koskaan ajattele mitä tällä voisin saavuttaa, vaan keskityn vaan sataprosenttisesti nauttimaan hetkestä ja yhdessä olemisesta rakkaan koirani kanssa. En sano, etteikö tällaisessa "just for fun" -meiningissä olisi myös huonot puolensa, esim. treenaaminen ei ole läheskään yhtä säännöllistä ja järjestelmällistä kuin joskus kilpailuvietikkäämpinä aikoina. Tällainen minä nyt vain nykyään olen enkä sille mitään voi!

Tulipas filosofoitua, vaikka oikeastaan tarkoitus oli vain jälleen purkaa canicross-ahdistustani. Siirihän on juossut valjaissa juoksulenkeilläni kohta parisen vuotta ja se oli aivan mahtava canicross-koira viime elokuuhun saakka. Silloin yhtäkkiä vain huomasin eräänä kauniina päivänä juoksulenkillä, että Siiri ei kiskokaan eläimellisesti vetovaljaissa vaan jolkottelee kuin mikä tahansa "normaali koira" hihnalenkillä. Ajattelin, että tuo on vain jotain ohimenevää, mutta entinen juoksuinnostus ei vaan koskaan palannut takaisin ja nyt ollaan tässä yhteisessä juoksuharrastuksessamme siinä pisteessä, että koiralla ei todellakaan ole kivaa. Vetovaljaiden esilleotto saa aikaiseksi saman reaktion kuin tassupyykkiin joutuminen, ulkona koko Siirin olemus kuvastaa ikävää fiilistä korvien luimisteluineen ja roikkuvine häntineen, vetonarun kiristyessä vahingossa Siiri säpsähtää ja hidastaa vauhtia ja lenkkipolkujen risteyksissä Siiri anovasti pyytää minua valitsemaan kotiinpäin vievän polun.

Kontrasti vapaana juoksemiseen ja usein myös normaaleihin hihnalenkkeihin on aivan huikea, varsinkin nyt, kun Siirillä on metsissä juostessa käynnissä sille tyypillinen kevätrieha suurimpien lumikinosten sulettua. On ihanaa katsella, kun Siiri saa metsässä tehdä omaehtoisia intervallejaan: välillä se ravaa tasaisesti sulavalla ja tehokkaalla askelluksella, välillä tekee hurjia kiihdytyksiä puskiin. On siis aika mahdotonta kuvitella, että Siiri olisi jotenkin kipeä. Ja kyllä Siirin liike juoksulenkeilläkin on sille tyypillistä vaivatonta ja tehokasta, mutta se fiilis...

Joten nyt on kyllä pakko ruveta vakavasti harkitsemaan, että jätän Siirin pois esim. omilta juoksuintervalleiltani, sillä kun ei ole enää kivaa, niin ei ole harrastuksia tuon aikaisemman filosofian mukaan. Harmittaa ihan pirusti! Juokseminen on aikaisemmin ollut mukava yhteinen harrastus, jossa saanut lyötyä monta kärpästä yhdellä iskulla: molempien kunnon kohottaminen, Siirin lenkkeilyttäminen, ulkoilmasta nauttiminen... Olen myös vakuuttunut, että varsinkin juuri nykyään suosimani intervallit ovat loistavaa harjoitusta agilitykoiralle, sillä agilityhän on enemmän juuri spurttaamista kuin kestävyyskuntoa koetteleva suoritus. No, ei kai auta kuin antaa Siirillekin mahdollisuus todelliseen liikunnan iloon antamalla sen tehdä intervalli- ja juoksukestävyysharjoituksensa omaehtoisesti.

Tässä tilanteessa muuten ketuttaa ihan pirusti kaupungissa asuminen! Vaikka noin muuten tällainen kaupunkilähiö on minulle ehdottomasti mieluisin asuinpaikka, niin onhan se myönnettävä, että Siirille tai mille tahansa samantyyppisille aktiiviselle ja puskissa hajujen perässä juoksemista rakastavalle koiralle kunnon maaseudulla asuminen olisi aina paljon parempi ratkaisu (se on yksi syy, miksi seuraava koirani ei tule olemaan springeri tai vastaavanlainen metsästyskoirarotu). Joka muuta väittää, valehtelee itselleen ja muille. Vaikka pystynkin nykyään pitämään Siiriä vapaana useita kertoja viikossa mm. uudessa lähimetsässämme ja useammassakin 5-1o minuutin ajomatkan päässä sijaitsevassa "korpimetsässä", niin maaseudulla Siirille niitä kaikkein mieluisimpia lenkkejä tulisi kuitenkin aina paljon enemmän, olinpa täällä miten aktiivinen hyvänsä. Minähän olen asunut koko lapsuuteni maaseudulla ja sen jälkeen kolmessa koiranomistajan kannalta erittäin mukavassa kaupunkilähiössä, joten jonkinnäköistä perspektiiviä on.

2 kommenttia:

Anne kirjoitti...

Ei sillä sitten voisi olla vaikkapa lihasjumeja? Vaikkapa kuulostaakin kyllä fiilis-pohjaiselta. Et voisi juosta esim. metsässä niin, että Siiri olisi samalla vapaana? Meillä Ässä on ainakin siitä tykännyt, tosin silloin saa itse tarkkaan katsoa, minne astuu.

Veera kirjoitti...

Voipa hyvinkin olla lihasjumeja nyt kun asiaa tarkemmin pohdin, me kun ei olla ekstrahuolellista lihashuoltoa/tarkkailua oikein harrastettu. En ole itse Siiristä löytänyt omissa eläinlääkärileikeissäni vikaa, mutta sehän ei välttämättä mitään tarkoita. Mutta täytyy pohtia, josko veisi Siirin kokeneelle hierojalle - siellä varmaan samalla selviäisi jos jumeja on. Kyllähän tuo kova riistavietti saattaa vapaana juostessa peittää jumeja.

Joo, nyt kevään koittaessa täytyy kyllä suunnata noihin naapurikorpiin juoksemaan kun pahimmat lumet ovat kohta poluilta sulaneet. Oli huippua kun vanhempien luona viimeksi sain spurttailla Siirin samalla tehdessä omia spurttejaan puskissa.