sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Sekalaista angstia

Pahoittelen tätä blogihiljaisuutta, mutta olen nyt niin hurahtanut liikuntabloggaamiseen, ettei inspiraatiota sen jäljiltä enää riitä toiselle blogille. Minä nyt olen tällainen vähän impulsiivinen luonnoltani ja kun saan kunnon flown päälle jossain asiassa, niin sitten sitä mennään! Aikaisemmin olen elämässäni kokenut monen monta innostusflowta eläinharrastusten parissa ja nuo liikuntajutut ym. ovat enemmän olleet sellaista itsestäänselvää taustalla pyörivää arkea ilman ihmeempää oheissäätöä, mutta nyt on vähän toisinpäin. Eli eläimellisestä elämästä tulee kyllä nautittua joka päivä siinä missä aina ennenkin, mutta kaikki ylimääräinen hössötys kuten marsufoorumikirjoittelu, koulutusjuttuihin perehtyminen, treenien suunnittelu ja pohdiskelu ym. ovat jääneet vähemmälle. Mutta eiköhän se aaltoilevan sinikäyrän huippu taas niissäkin jutuissa joku kerta saavuteta mikäli impulsiivinen luonteeni ei olennaisesti muutu!

Työt ovat alkaneet, ja vietimme Siirin kanssa siinä ohessa muutaman päivän vanhempieni luona Somerolla. Siellä oli sattunut aika pelottava tapaus... Lähdin ajelemaan töihin joskus puoli viiden aikoihin Siirin jäädessä kotiin nukkumaan. Tai niinhän minä kuvitellin... Joskus viiden aikoihin aamulla äitini oli kuullut alakerrasta kovaa kiljuntaa, herännyt ja lopulta mennyt tarkistamaan tilanteen. Siellä oli Siiri ollut siivouskomerossa juuttuneena pannastaan oven eteen vaakatasoon lukkiutuneeseen moppiin! Se oli hädissään yrittänyt rimpuilla itseään irti pääsemättä oikein mihinkään suuntaan. Vaikka esim. välitöntä kuristumisvaaraa ei ollutkaan niin pohdittiin, että jos tapaus olisi sattunut esim. päivällä kaikkien ollessa poissa, niin Siirin sydän ei varmaan olisi kestänyt tuntikausia tuollaista paniikkia ja rimpuilua. Se olisi ollut hidas ja tuskallinen kuolema...

Täysi mysteeri minulle on mitä hittoa Siiri teki aamulla siivouskomerossa, sillä se on ehkä maailman aamu-unisin koira! Kotonakin sen saa suorastaan raahata aamupissalle, ja syvä, autuas aamuinen uni jatkuu normaalisti aina iltapäivään saakka. Mutta kaikkea voi näköjään sattua... Äidiltänihän kuoli yksi huippukoira yhtä äärimmäisen epätodennäköiseltä tuntuvaan (tosin täysin erityyppiseen) onnettomuuteen, jollaista kukaan ei pysty keksimään ellei ole tarinaa kuullut.

Tämä pisti minut myös miettimään erästä ongelmaa: miten maailmassa pystyn jättämään Siirin jonnekin hoitoon, jos välivuonnani aion toteuttaa joitakin haaveilemiani isompia matkustussuunnitelmia? En yhtään epäile mahdollisten hoitajien luotettavuutta, mutta silti minulla on aina jotenkin vähän levoton olo, kun Siiri ei ole hoteissani ja pelkään hoitajien numeroista tulevia puhelinsoittoja. Koskaan kun ei tiedä, mitä voi sattua ja kaikki aika poissa Siirin luota on pois äärimmäisen rajallisesta ja aivan mittaamattoman arvokkaasta yhteisestä ajastamme. En vaan kestä sitä, kun koiran elinkaari niin helvetin lyhyt, voisin itkeä ja raivota asiasta vaikka kuinka! Kun on kerran löytänyt itselleen täydellisen sopivan otuksen, kasvanut sen kanssa vuosien mittaan yhteen ja kiintynyt siihen sydänjuuriaan myöten, ei siitä koskaan haluaisi päästää irti eikä hukata ainuttakaan hetkeä yhteiseltä taipaleelta. Monta kertaa Apulannan Armon soidessa olen miettinyt, että prikulleen tuolta minusta varmasti tuntuu sitten jos minun pitää tehdä viimeinen, vaikea päätös. Sitä hetkeä kartan, sitä väistän, sitä niin pelkään... Voi vittu nyt oikeesti, kunpa tuota hetkeä ei koskaan tarvitsisi tulla! Tiedän, että joku pitää nyt minua ihan sekona, mutta pitäkööt, en tälle hemmetti mitään mahda!

Voi kun voisin edes ajatella, että "se on vain koira ja kyllä se pärjää". Ok, Siiri on koira, ja vielä harvinaisen pöljä sellainen. :-D Vielä kun osaisi suhtautua siihen niin. Mutta ilman minua se ei kyllä totisesti pärjää, niin liioitellulta kuin se kuulostaakin. Kaikkien hoitajien kertoman mukaan Siiri nimittäin lakkaa käytännöstä elämästä ollessaan hoidossa, ja koko sen maailma pysähtyy johonkin odottavaan välitilaan poissaollessani. Tuo ulkona muuten niin raivokas, energinen ja kahjo koira ei esimerkiksi halua maalla edes mennä ulos! Ihan oikeasti! Kyllä se tarpeensa tekee kun on pakko, mutta ei puhettakaan mistään puskaralleista tai vapaaehtoisesta lenkillelähdöstä. Siirin ylivoimainen prioriteetti numero yksi on tuolloin maata mahdollisimman paljon sellaisella paikalla, josta se voi välittömästi nähdä kotiintuloni, eli vanhempieni luona keittiön sohvalla ja kotosalla omalla pedillään ulko-oven vieressä. Kaupungissa esim. mieheni hoidossa tuo maaninen vetäjä kulkee apaattisena hihna löysällä osoittaen joka solullaan haluavansa takaisin omalle pedilleen minua odottamaan. Joskus mieheni on ottanut sen mukaansa ihmisten pariin poissaollessani, ja silloin yleensä niin seesteinen Siiri on käyttäytynyt todella pelokkaasti. Mieheni sanoin Siiri on "totaalisen maanis-depressiivinen, läheisriippuvainen ja sosiaalisesti rajoittunut otus". Jos se olisi ihminen, niin aika hyvän kasan F-koodeja ja pilleripurkkeja sille saisi mamiriippuvaisuuden takia, vaikkei se perinteisestä eroahdistuksesta ole koskaan kärsinytkään.

Ei kommentteja: