tiistai 23. lokakuuta 2012

Muistoja vuodelta 2004

Gallerian kanssa leikkiessä unohduin katselemaan vanhoja kuvia vuodelta 2004, joka oli koiraharrastusten puolesta äärimmäisen toiminnantäyteinen vuosi. Siiri syntyi heti vuoden alkajaisiksi ja tietysti puuhailin sen kanssa aivan hulluna kaikkea. Lisäksi ramppasin näyttelyissä, ylläpidin intohimoisesti erittäin laajoja nettisivujani, väkersin niitä innolla muillekin, olin täysillä mukana äitini tiimissä eläen "oikean" springeriharrastajan elämää, kuvasin valtavasti, kirjoittelin artikkeleita... Ja taisin olla jopa ihan hyvä hyvä monessa jutussa tuolloin: perehdyin intohimoisesti naksutinkoulutukseen ja koulutin itsenäisesti Siirille tuolla menetelmällä kaikki tokoliikkeet, valokuvani olivat ihan kelvollisia pokkarikuviksi, juttu luisti näppiksellä hyvin, tekemistäni nettisivuista tykättiin jne. Tässä joitain muistoja pintaan nostaneita otoksia tuolta kyseiseltä vuodelta, aikajärjestyksessä.


Pienen pieni Siiri vastasyntyneenä

Ensimmäinen oma koirani Enni (1997-2006)


Nuori kaunis Frida ja tokoilut Fridan kanssa

Entiset harrastuskoirani ja lenkkikaverini (olen kilpaillut molempien kanssa) Frida ja Sessa. Molemmat viettävät nykyään vanhuudenpäiviään mummini luona.

Ruusu, Enni, Frida, Sessa ja Onni - kaikki perheemme koirat v. 2004 samassa kuvassa (Siiriä lukuunottamatta, se eli kuvan ottamisen aikoihin vielä pentulaatikossa). Niin tärkeitä mulle kaikki, tunsin jokaisen niin läpikotaisin. Nykyään saatan mennä Somerolle ja ihmetellä "mikäs koira tuo on, joku näyttelylaina tai sijoitus? Ai ei vai, sulla on uusi koira?? Kuinka kauan se on täällä asunut?"

Vähän suurempi Siiri, neiti Sierain punanenä

Nuoren Siirin kanssa opiskeltiin tokoa erittäin intensiivisesti.
Näyttelyissäkin tuolloin kävin ihan jatkuvaan. Näin tuttuja, reissasin ulkomailla, majoittauduin mökeissä, istuin tuntitolkulla autossa keskustellen kaikista koiramaailman jännistä jutuista... Toisinaan uppouduin täydelliseen flowhun ja pohdin aamuyön tunneille saakka vaikkapa sitä, millaiselta springerin kuuluu mielestäni näyttää ja kirjoittelin siitä syväluotaavia artikkeleita silloisille kotisivuilleni. Ah noita aikoja, noita menneitä aikoja, kunpa saada voisi ne joskus takaisin. Nyt en edes muista koska olen viimeksi käynyt esim. koiranäyttelyssä. Siitä on pakko olla monta vuotta.

Retkeilemässä Liesjärven kansallispuistossa syksyllä. Joku harrastus on sentään säilynyt läpi vuosien.

Siirin edesmennyt äiti Saara ja pesue. Tuolloin seurasin ja kuvailin vielä täysillä kaikkia Adamant's-pentueita, nykyään saatan kotiin mennessäni ihmetellä "ai tuolla on jotain pentuja vai? kenes ne on? Ai siis mikä koira toi emä onkaan?"

Minä, Onni ja Frida jouluna 2004. Onni oli aikansa superstar-näyttelykoira, legenda, kaikkien näyttelyennätysten rikkoja rodussaan, 2x melkein vuoden näyttelykoira (ne muutamat pisteet ja se joku silkkiterrieri...), you name it. Niin monta kertaa olin sitä kannustamassa voittoon ison kehän äärellä, ja nyt en ole vaivautunut menemään edes Messariin palkintojenjakotilaisuuteen kumpanakaan vuonna kun äitini kennel voitti Vuoden Kasvattaja -tittelin. HYI MINUA, oikeasti HÄVETTÄÄ. :-( :-( :-( Ja anteeksi äiti, jos luet mun blogia.

Tätä postausta tehdessäni huuleni rupesi väpättämään ja rupesin melkein itkemään. Sitten kupliva kiukku itseäni kohtaan ryöpsähti jostain esiin. Mihin olen saattanutkaan hukata tuon kaiken, aikanaan niin loppumattoman tuntuisen, kuplivan ja elämääni ilostuttavan innon ja inspiraation, mikä mulla tuolloin oli monennäköisiin eri koirajuttuihin? MIHIN? MIHIN? Miksi?!?!? Miten olen antanut sen kaiken valua musta pois ilman mitään järkevää syytä? Muistelisin, että innostuksen laimeneminen alkoi vuonna 2006, kun ylppärit lähenivät ja suorittamiseni koulujutuissa paheni pahenemistaan. Eläinlääkikseen päästyäni perfektionismini hieman rauhoittui. Luojan kiitos, helvetti sillä typerällä ylppäritodistuksellakaan hienoine arvosanoineen ole koskaan mitään tehnyt. Silti en koskaan löytänyt vastaavaa innostusta koirajuttuihin enää elämääni takaisin.

Se mistä idean koko tähän postaukseen sain on se tosiasia, että nyt - pitkästä, pitkästä aikaa - olen kokenut jotain vastaavia tunteita mitä tuolloin vuonna 2004. Innostusta, flowta, täydellistä uppoutumista. Sitä, ettei malta odottaa seuraavaa päivää, jolloin saa taas puuhata kaikkea kivaa harrastustensa parissa ja yöllä vessaan herätessäkin pohtii, että ai mitä kivaa on tullut tehtyä ja mitä voisi vielä tehdä. Ja jumaliste, mä en koskaan aio enää hukata näitä tunteita ja impulsiivisesti ryöpsähteleviä innostusvirtoja mihinkään! Ja elättelen toiveita, että vielä joskus saisin takaisin tuon samanlaisen flown myös koiraharrastuksissakin. En ehkä aivan samanlaisessa muodossa kuin vuonna 2004 kun mielenkiinnon kohteet koiramaailmassa ovat muuttuneet vuosien saatossa, mutta kuitenkin. :-)

9 kommenttia:

Irina kirjoitti...

Moi :) Uskon että jokaisen koirankasvattajan lapsen täytyy irrottautua siitä "äidin harrastuksesta" kunnolla ja löytää se sitten "itse", että innostus säilyy :) Mä olin koiranäyttelyissä ennekuin osasin kävellä jne, mutta vietin nuoruuteni ihan muissa kuin koirahommissa, kiinnostus lakkasi kokonaan ennenkuin tajusin edes oikein mistä koko koiraharrastuksessa on kyse. Nyt olen sitten itse innostunut kaikista koirahommista, mutta se vaati sen että keksin ne itse, eikä äiti kertonut ;)

Veera kirjoitti...

Toi on kyllä totta, sillä nuorena jotenkin riitti, että vain omaksui mielenkiinnon kohteet suoraan vanhemmilta sen kummemmin niitä pureksimatta. Sitten jossain vaiheessa irtauduin ja jopa keksin ne omat juttuni koiramaailmassa. "Uusi tuleminen" on kuitenkin ehkä tyssännyt siihen, etten ole enää springeri- tai minkään muunkaan rodun harrastaja, ainoastaan springerin omistaja - ne rotuporukat taitavat olla mulle kuitenkin aika tärkeä jatkuvuutta luova voima tässä harrastuksessa. Mun pitäisi tosissaan saada joskus hankituksi se uusi, tasan just omia rotumieltymyksiäni edustava koira - silloin innostustani tuskin pidättelisi mikään. ;-)

Anne kirjoitti...

Hyvä kirjoitus!

Tuo rotuporukoihin (tai johonkin muuhun koiraporukkaan) kuuluminen on kyllä mielenkiintoista. Itse en ole ikinä tuntenut kuuluvani cockeri-porukoihin jostain syystä. Ei Ässässä vikaa, mahtava koira ja voisin hyvinkin ottaa toisen samanlaisen. En vain jaksa sitä turkkia, näyttelyt ei kiinnosta tippaakaan jne. Omistaisin siis kaljun harrastuscockerin. Sitten olin pelastuskoirapiireissä, tunsin jotenkin "kuuluvani", mutta oma rotu tuntui olevan väärä. Muita niin tiiviitä porukoita tässä ei nyt ole ollutkaan, ellei tuosta koiratanssista tule sellaista..

Sitä rotua itsekkin odotellessa.. ;) Mahtaako sitä ikinä löytyä.

Veera kirjoitti...

Kalju harrastuspringeri (tai miksei cockerikin, kun mies tykkäisi pienempikokoisesta otuksesta), se olisi jotain mahtavaa. :-D Vitsit, mä luulen, että meillä taitaa olla hyvin samankaltaiset vaatimukset uudelta rodulta, tosin en mäkään ole vielä keksinyt mikä se rotu sitten loppuviimeiseksi on...

Multakin on ne tiiviit harrastusporukat myös lajeissa omilleen muuton jälkeen jääneet uupumaan. Tosin varmasti omalla kohdallani paljolti kyse on ihan vaan silkasta laiskuudesta ja hyvin ailahtelevasta mielenkiinnosta näitä koiraharrastuslajeja kohtaan. Saa sitten nähdä mikä vaikutus sillä on, jos joskus taas "porukoihin" pääsee. :-)

Koiratanssi ois kyllä tuollaiselle Siirin kaltaiselle entiselle aktiiviharrastuskoiralle ihan mahtava laji, kun pääsisi uuttakin vielä vanhoilla päivillä oppimaan!

Anne kirjoitti...

Sillä mä odotankin jännityksellä, mihkä rotuun päädyt. ;) Itse tykkään monestakin rodusta, mutta jokaisessa tuntuu aina olevan joku ei-haluttu piirre :/

Koiratanssin parissa ei vielä hirveästi ole harrastajia, joten piirit on pienet :) Uusien temppujen opettelu on ainakin Ässästä (ja musta) kivaa, mutta vaatihan se ohjaajalta aika paljon mielukuvitusta yhdistellä liikkeistä toimiva tanssi. Itse kun en muutenkaan mikään tanssi-ihminen ole niin on niissä askelissa opettelemista ohjaajallakin ;)

Hanna kirjoitti...

Mä muistan noi sun kuvat ja ton ajan muutenkin, odottelin silloin oman springerin saamista ja tietysti seurasin tiiviisti kaikenlaisia tapahtumia, kyllä nykyäänkin, mutta ehkä vähemmän ja ehkä kriittisemmällä silmällä kuin aikaisemmin.

Melkoiset saappaat jää Vellun jäljiltä joskus täytettäväksi, tuskin koskaan ikinä tulee toista yhtä motivoitunutta ja keskittymiskykyistä ja toimintatarmoista ja -kykyistä springeriä eteen, mutta olen iloinen siitä että olen sellaisesta koirasta saanut (ja saan edelleen) nauttia!

Veera kirjoitti...

Ja mä muistan Vellun, kun se oli ihan pienen pieni ja eli vielä Sessan ja sisarustensa kanssa pentulaatikossa. Mahtavan harrastusspringerin siitä toden totta sait! Mulle kelpais koska tahansa tuollainen springeri mallia Vellu, mutta sellaista ei tosiaan ihan noin vain voi tämän rodun piiristä tilata...

Maria kirjoitti...

Kun kasvaa pentulaatikossa, niin elämäntapa jää, vaikka hiljaisia jaksoja tulee. Sille tarvii antaa aikaa. Kun Pännin kuulo meni, niin samalla meni mun intensiivinen (koira- ja) tokoharrastuskin. Ennen jaksoin istua tuntikaupalla netissä, selata kenneleitä ja kaikennäkösiä tuloksia. Nyt muistaessani luen Facebookista siellä olevat uutiset. Silti en osaa ajatella elämää ilman noita kahta sohvalla tuhisevaa luppakorvaa.

Itsekin mietin, että mistä tommoisen toisen springerin saa? Tommosen mitä mun rakas pilkkunen, täydellinen palveluskoira spanielin vaatteissa on.

Veera kirjoitti...

Mukava kuulla, että jollakulla muullakin on ollut samanlaisia kausia koiraharrastuksessa. Todentotta ei se elämäntapa sieltä minnekään ole kadonnut, mäkään en voi kuvitellakaan, että olisin elänyt nämä vuodet ilman tuota luppakorvaa. Joskus se liekkikin taas varmasti roihahtaa, kun aika ja ympäristö ovat sopivat...