torstai 1. marraskuuta 2012

Kymmenen kappaletta motivaatiota, kiitos! (osa I)

Kuten jo mainitsinkin, mä osallistuin hiljattain motivaatiovalmennukseen. Olen aivan totaalisen hurahtanut kovaan salitreeniin ja ns. punttimimmi-elämäntapaan kuluneen vuoden aikana ja siksi lähdin mukaan Optimal Performancen järjestämään ryhmävalmennukseen, johon myös tämä motivaatiovalmennus kuului. Minna Immosen pitämä muutaman tunnin intensiivinen henkinen valmennus osoittautui aivan loistavaksi, ja sain sieltä runsain mitoin käytännön työkaluja oikeastaan  mihin tahansa projekteihin - myös koiraharrastusprojekteihin! Koska mulla ei ole ollut mitään suurempia ongelmia motivoitua mm. salitreenaamiseen ja puhtaaseen syömiseen (nukkumiseen välillä kyllä, ei vaan malta...), niin lähdinkin motivaatiovalmennukseen ennen kaikkea tuota kadonnutta koiraharrastusmotivaatiota silmällä pitäen.

Tuolla valmennuksessa tajusin, että mä olen monta, monta vuotta suhtautunut Siirin kanssa harrastamiini lajeihin - lähinnä siis tokoon ja agilityyn - täysin väärällä tavalla! Tai no, ainakin kestävän motivaation kannalta kovin köykäisellä tavalla. Vuoden 2006 jälkeen (ajanjaksoa syksy 2008 - kevät 2009 lukuunottamatta) olen harrastanut oikeastaan vaan pelkkää fiilistelyä ja mennyt treenaamaan agilityä tai tokoa lähinnä siksi, koska treenaaminen kiva tapa aktivoida yhdessä tekemistä rakastavaa koiraa ja viettää yhteistä aikaa sen kanssa. No joo, onhan se. Mutta kun se ei vaan piru soikoot riitä, se on niin monta kertaa nyt vuosien mittaan nähty! Sitoutumiseni tokotreeneihin oli jotain aivan toista luokkaa tuonne vuoteen 2006 asti, koska silloin mulla oli selkeä, konkreettinen tavoite ja sille lukuisia välitavoitteita. Mulla oli unelma, ja se oli TVA. Sitten TVA-unelma hautautui jonnekin, ja sen jälkeen mua eivät hirveästi ole EVL-ykköset ole kiinnostaneet. Se näkyy. Aivan kaikessa, mikä tokoon jotenkin liittyy.

Kuva Anu Vorobjev
 Silloin joskus, kun TVA-unelma oli vielä täysissä voimissaan. Siiri SM-joukkuetokossa vuonna 2006 kilpailemassa voittajaluokassa. Sijoitus 3/64, VOI1 -palkinto.

Eli ihan ensimmäinen asia myös näissä koiraharrastusprojekteissa on päättää tavoite ja kirjoittaa se ylös. Tavoitteen on oltava hyvää oloa tuova, innostava ja tarpeeksi haastava, mutta kuitenkin realistinen. Sen on oltava konkreettinen ja selkeästi mitattavissa. Tulostavoitteen (esim. TVA) ohelle kannattaa asettaa prosessitavoitteita, esim. "treenaan tokoa vähintään neljä kertaa viikossa". Tavoitteelle kannattaa myös asettaa eräpäivä.

Mielestäni tottelevaisuusvalion arvo eli meidän kohdalla kahden EVL1-palkinnon saavuttaminen täyttää täydellisesti nuo  motivoivan tavoitteen periaatteet. Noin, nyt se on kirjoitettu ylöskin. Eräpäivä olkoot elokuun loppu 2013. Ei ole vakavaa, jos eräpäivä siirtyy, mutta pointti on, että sellainen on olemassa ja siihen tähdätään.


On tärkeää miettiä, mikä itseä motivoi omassa tavoitteessa ja tämä pitääkin mun nyt tehdä huolella. Siirihän alkaa olla jo veteraani-iässä eikä monikaan välttämättä näe järkeä enää tavoitella mitään ihmeempää tuon ikäisen kanssa ja tuskin montaakaan kiinnostaa jonkun semimummokoiran tokoilut. Siirin aktiivisimpina tokoiluaikoina mua motivoi kovasti juuri muilta tuleva tsemppaus ja tietty maine "tokospringeri-ihmisenä" (kyseessä melko harvinainen tokorotu, ainakin ylemmissä luokissa), mutta nykytilanteessa on keskityttävä vaalimaan ja vahvistamaan ennen kaikkea sisäistä motivaatiota. Se sisäinen motivaatio ja itsensä haastaminen on tässä nyt kaiken a ja o. En voi odottaa, että yhtäkkiä saisin tyhjästä vankat taustajoukot motivaatiotani tukemaan, sillä koiraharrastukseni niin rodussa kuin eri lajeissakin on niin monta vuotta ollut kovin häilyväistä. Mitään varsinaisia tiiviitä "koiraporukoita" ei mulla näin ollen tällä hetkellä ole, kuten tuolta Muistoja vuodelta 2004 -kommenttiboksista käy ilmi.

Joku saattaa myös ajatella, että mene nyt hyvä ihminen koiramaisessa elämässäsi eteenpäin vihdon ja viimein ja hanki se uusi koira, pentele nyt sentään. Kuitenkin vaikka pikku hiljaa alankin tulla avoimemmaksi uuden koiran hankinnalle, niin täytyy muistaa edessäni kummitteleva klinikkavuosi. Meidän opintomme on järjestetty hassusti niin, että käytännössä kaikki kliiniset praktiikassa tarvittavat taidot opitaan yhden vuoden aikana ja se pakottaa priorisoimaan koulun ja ammatin äärimmäisen korkealle vähintään tuon yhden vuoden ajaksi. Käytännössä kaikki vakituiset harrastukset on pakko siksi aikaa unohtaa. Tämä on mun näkökulmastani katastrofi, jos taloudessa on nuori koira, saatika pentu. Siksi en nyt uskalla laittaa koiranhankintaprojektia vielä tulille, joten vaihtoehdoksi jää toteuttaa koiraharrastustavoitteita Siirin kanssa.

Ja kuten eräässä aikaisemmassa postauksessa jo pohjustin, se ei ole ollenkaan huonompi vaihtoehto! Siiri on terve ja hyväkuntoinen koira ja edelleen aivan yhtä täysillä mukana kaikessa kuin nuorenakin, ellei jopa enemmän nyt, kun sen ei tarvitse oudoksua kaikkia ihmisiä ja muita outoja olentoja ympärillä. Se rakastaisi yli kaiken sitä, kun pääsisi taas kunnolla tokotokomaan makuun. Tottelevaisuusvalion arvon saavuttaminen Siirin kanssa olisi mulle hyvin merkityksellistä sikäli, että silloin saisin saatettua  loppuun  unelman, joka kerran mulle oli tärkeä niin monta vuotta. Ja on sitä ehkä vieläkin, jos vain niin päätän! Siiri on elämäni koira, ja totta  hemmetissä olisi hienoa, jos saavuttaisin sellaisen kanssa jotain tuollaista. Mä tiedän, että Siirin kanssa on kaikki mahdollisuudet saavuttaa tuo tavoite (on aina ollut) ja niin hyvät pohjatkin on valmiina. Miksi en siis lopultakin veisi hommaa loppuun asti.


Yksi juttu mikä mua motivoi myös, on halu näyttää, että mä pystyn tähän. Olen täällä blogissakin niin monta kertaa aloittanut tokon tai agilityn treenaamisen ja sitten se innostus onkin pian kadonnut kuin pieru saharaan. Ei kukaan tätäkään lukeva varmaan usko mun pääsevän ainakaan kisoihin asti, hyvä jos treenikentälle. Mutta mähän kuule menen, treenaan, kisaan ja näytän teille, prkl! Mulla on hommaan täysin kelvollinen - ei paras mahdollinen, mutta kelvollinen - koira, joten kaikki on enää kiinni itsestäni. On aina ollut. Ei salillekaan kukaan mun puolestani raahaudu eikä sitä rautaa mun puolesta nosta, ja aivan sama juttu koiratreeneissä. Mä itse itseni sinne treenikentälle potkin ja fiksulla, suunnitelmallisella tekemisellä saan aikaan onnistumisia ja saavutettuja tavoitteita. Nyt ei fiilistellä eikä hengailla treenikentällä huvinpäiten, nyt tehdään töitä selkeä tavoite mielessä.

Tähän asti tuon tavoitteen saavuttaminen on aina kaatunut oman motivaationi loppumiseen. Silloin olen aina ajatellut, että jaahas, sinne se motivaatio meni, eipä mahda mitään. VÄÄRIN.

"People often say that motivation doesn't last. Well, neither does bathing - that's why we recommend it daily."
- Zig Zaglar


Motivaatiotaan voi ja PITÄÄ vaalia!
Motivaatio on luonteeltaan muuttuva ja karikkoja voi tulla, mutta niitä varten on olemassa työkaluja. Nyt kun tavoite on huolella mietitty ja sen merkitystä pohdittu, niin seuraavia askeleita kestävän motivaation luomisessa ja ylläpidossa ovat toimintasuunnitelman laatiminen sekä motivoivien ajatusten ja uskomusten vaaliminen. Siitä lisää kirjoituksen seuraavassa osassa.


Kiva jos jaksoit lukea loppuun, vaikka tämän tekstin tarkoitus olikin puhtaasti itsekäs (=oman motivaationi nostattaminen ja motivaation työkalujen kertaus). Paljon motivoivia ajatuksia ja tsemppiä ja innostusta omien tavoitteidesi saavuttamiseen, mitä ne tavoitteet sitten ikinä ovatkaan! Niin pienet kuin suuretkin tavoitteet ovat arvokkaita, kunhan ne vain ovat merkityksellisiä itselle. TAVOITTEET ROCKS!


PS. Pahoittelut teennäisestä kuvamatskusta, mulla ei ollut kuvaajaa lähikenttätreeneissä... Lupaan raahata ton miehen joku kerta tuohon kämpän viereen lähikentälle ottamaan kunnon treenikuvia!

Ei kommentteja: