lauantai 27. heinäkuuta 2013

Vielä on kesää jäljellä! Ja toivottavasti myös yhteistä aikaa :-)

Mä yritän nyt imeä tätä kesää ja sen tunnelmia itseeni kuin se olisi viimeiseni! Vieläkin surettaa viime kesä, joka meni niin täysin ohi pitkälti vaan oman huonon asennoitumisen takia. Toki kesä tulee myös ensi vuonna, mutta siitä tulee varmasti hyvin erilainen kuin aikaisemmista. Prioriteetit tulevat silloin muuttumaan ainakin joksikin aikaa elämässäni enkä sitä pane pahakseni sillä eri aikoina voi hyvin painottaa vähän erilaisia, itselle tärkeitä asioita. Jos jotain vapaa-aikaa silloin jäisikin, niin tuskin tulen silloin juurikaan oleskelemaan Helsingissä ja Somerolla. Ainakin juuri tällä hetkellä houkuttaisi lähteä töihin jonnekin ihan kunnolla kauemmas.

Torstaina viikon ensimmäisenä hellepäivänä Siirin kanssa Iso-Valkeella. Tehtiin metsälenkki, sitten uitiin peilityynessä
järvessä ja katseltiin auringonlaskua. Tämä voisi olla yksi näkemykseni paratiisista.



Kuluneen viikon arki-illat Siiri ja minä vietimme aika fifty-fifty takapihan marjapuskissa ja sitten muuten vaan metsissä (mustikoiden poimintaan pinnani ei oikein riitä). Siiri on edelleen elämänsä täpinöissään kesästä ja saa joka kerta ihan takapihallakin kunnon treenin aikaiseksi huutaessaan lähes taukoamatta kaikille puskien asukeille vispaavan hännän komppaamana. Eipä tartte huonoa omaatuntoa paljon potea jos nyt toisinaan lenkkeilyn sijaan hengailisikin vain pihalla, sillä tosiaan tuolla valtavalla tilamiljööllä riittää loputtomasti puuhasteltavaa riistaveriselle koiralle. Siinä on "vähän" enemmän ihmeteltävää kuin pikku nurtsi ja pari marjapuskaa...

Yksi päivä tajusin, että Siiri on nyt saavuttanut suunnilleen saman iän jolloin ensimmäinen oma koirani Enni kuoli. Helpotuksekseni Siirin ja Ennin kunto tässä 9,5 vuoden iässä eroavat kuin yö ja päivä: Siiri oikein uhkuu energiaa ja terveyttä eivätkä vuodet vielä juurikaan missään näy. Enni sen sijaan hiipui  hitaasti pois pitkällä aikavälillä parantumattomien sairauksien uuvuttamana:  sitä vaivasivat sekä haiman vajaatoiminta että huonoista lonkista aiheutunut nivelrikko. Ennin haiman vajaatoiminta puhkesi joskus 3-vuotiaana, ja aika pitkään se pärjäsi hyvin, kunhan sai ruuan mukana sian haimaa. Vanhemmiten ei ruuansulatus kuitenkaan haimalisästä huolimatta toiminut niin kuin pitää: ravinteiden imeytyminen alkoi jäädä puolitiehen ja loppuvaiheessa aliravitsemus näkyi kuihtumisena ja pömppömahana. Lisäksi lonkan nivelrikko vaivasi niin, että Enni varasi painoa voimakkaasti vähän paremmalle takajalalleen. Niin voimakkaasti, että varpaiden nivelsiteet tässä jalassa kuluivat ja tassusta tuli ihan lättänä.


Tätä taustaa vasten osaan todellakin arvostaa Siirin terveyttä ja veteraani-iän elinvoimaisuutta varsinkin, kun nisäkasvaimetkaan eivät parin vuoden aikana ole osoittaneet minkäänlaisia merkkejä uusimisesta. Toivottavasti yhteisiä vuosia on vielä jäljellä monta, sillä kuten olen varmasti monta kertaa tuonut esille, niin Siiriä rakkaampaa ja itselleni sopivampaa koiraa en oikeastaan  voi saada. Siinäkin mielessä taipaleemme poikkeaa aikaisempien koirien kanssa koetusta, että Siiri on vielä vanhanakin mulle niin äärimmäisen tärkeä - vielä tärkeämpi kuin koskaan sen nuoruudessa. Tuntuu nololta myöntää, että aikaisemmin on aina käynyt niin, että suhde edellisen "ykköskoiran" kanssa on aina vähän alkanut väljähtyä silloin, kun uusi pentu ja harrastuskaveri on tullut kuvioihin. Ennin kanssa touhuilut jäivät sivuun Prinsessan saapuessa taloon (v. 2001), ja Prinsessa taas jäi vähemmälle huomiolle Siirin vallatessa sydämeni. En muista, että olisin potenut suurta tuskaa ja ikävää joskus vuonna 2005, kun Sessa muutti mummilleni. Ennin lopettaminenkaan ei varmasti ollut yhtään mitään verrattuna siihen tuskaan, jonka tulen kokemaan kun Siiristä aika jättää. En halua edes ajatella miten vaikeaa luopuminen tulee olemaan, rupeaa vaan ahdistamaan jumalattomasti.

Siirin kanssa on kaikki on mennyt tosiaan toisin jo siksikin, että Siirin rinnalle ei vielä tähänkään päivään mennessä ole tullut uutta pentua. Vaikka välillä olen kironnut itseäni laiskuudestani hankkia uusi koira, niin toisaalta olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen saanut kehitettyä näin ainutlaatuisen, ennenkokemattoman ja vahvan siteen johonkin koiraan. Se on jotain niin paljon enemmän kuin se side, joka syntyy nuoreen koiraan sitä kouluttaessa ja sen kanssa aktiivisesti touhuillessa, sillä vasta vuodet ja Siirin (ja no, ehkä munkin :-D) kypsä ikä ovat jalostaneet Siiristä ja meidän välisestä siteestämme sellaisia kuin ne tänä päivänä ovat. En tällaisesta mitään tiennyt ennen Siiriä.
Mieheni sanoin: "On se Eläin niin rasittava, karvainen ja haisee, mutta jollain tavalla
silti söpö ja mä siitä kuitenkin kovasti tykkään."
Ihan hyppäys asiasta toiseen: jos ei tätä blogitouhua lasketa, niin mä olen ehkä ikäluokkani laiskin ja asennevammaisin somettaja. Hankin tuossa pari kuukautta sitten 1,5 vuoden pähkäilyn jälkeen älypuhelimen vm. -07 luurin tilalle, ja vasta nyt sain tehtyä jotain sillä räpsimilleni kuville. Olkoot järkkäri kuinka työläs ja painava tahansa, niin paljon enemmän mulla menee järki kännykkäräpsyjen surkeaan laatuun! En vaan enää kestä, että omat kuvani ovat ihan surkealaatuisia, vaikka muiden kuvia katsellessa en aina välttämättä asiasta piittaa ollenkaan. Helvetti jäätyy tai jotain vastaavaa sinä päivänä kun liityn Instagramiin ja jaan siellä lärviäni (Viime syksyltä: V: "Mikä ihme tommonen Istagram oikeen on?" M: "Se on sellainen sovellus, joka paskoo ihmisten kuvat". Amen.).

Enivei, nyt mä siis tosiaan kaivoin puhelimesta kuvia tietokoneelle ja ajattelin jakaa muutaman ensimmäistä kertaa yhtään mihinkään - ihan jopa med meikän lärvi!

Taitaa olla Liesjärveltä tämä. Se fiilis! Huomaa Siiri, joka ei halua luopua kepakostaan missään
tilanteessa.

Törmäsimme Iso-Valkeella - aivan keskellä korpea, n. 20 km Someron keskustasta -
kahteen enkkusprinkkuun, Kiraan ja Kaisaan. Hih, mikä hauska sattuma!


Ehkä mä voisin yrittää tehdä jotain tolle mun SoMe-valokuvaus -asennevammalleni. Aina ei oikeesti tarttis miettiä sitä kuvan laatua, joskus riittää pelkkä fiilis ja välittömyys. :-) Se kai koko Instagramin ideakin pohjimmiltaan on.

Mutta nyt täydellä tohinalla tähän päivään - upeita ilmoja tiedossa ja suunnittelen tässä pikku telttaretkeä. :-) Joten kuvakuulumisiin!

PS. Jos täällä joku sattuu Someron suunnalla hengaamaan, niin kuvissa näkyvä Iso-Valkee on ihan ehdoton ykkösvinkkini retkikohteeksi! Tämä upea, kirkasvetinen järvi on kaupungin omistamaa rantasaunaa lukuunottamatta täysin rakentematon ja sen ympäri menee ihana pieni polku ja hyviä uimapaikkoja riittää. Ympäristössä menevillä kärrypoluilla pääsee myös tekemään ties kuinka pitkiä metsälenkkejä.

2 kommenttia:

Anne kirjoitti...

Mua vähän pelottaa, väljähtääkö mun ja Ässän suhde pennun tullessa taloon (se on ehkä suurin pelko pennun ottamisessa). Olen huomannut saman ilmiön monella harrastajalla, kun uusi harrastuskoiran alku kotiutuu. Tietysti pennun opetus vie paljon aikaa ja on myös ainakin osittain pois vanhalta koiralta. Mutta en todellakaan haluaisi sysätä Ässää nurkkaan ja keskittyä vain nuorempaan.. Haluaisin, että voitaisiin olla tasapainoinen lauma, jossa molempien kanssa touhuttaisiin yhtä lailla ja molemmat olisivat tärkeitä.

Nuo Iso-Valkeen maastot ovat kyllä aivan mahtavat! Muutamaan otteeseen ollaan siellä päin retkeilty ja maastot on mitä parhaat. Oi, kun joskus pääsisi sellaisten ulkoilumaastojen läheisyyteen asumaan..

Ihania kuvia auringonlaskusta ja Siiristä!

Veera kirjoitti...

"Haluaisin, että voitaisiin olla tasapainoinen lauma, jossa molempien kanssa touhuttaisiin yhtä lailla ja molemmat olisivat tärkeitä." Juuri näin! Tästä mä juuri tällä hetkellä haaveilen: siitä, että Siirin kanssa elämä jatkuu samanlaisena kuin se nyt on, ja samalla touhutaan uuden pennun kanssa. :) Vanhan koiran jääminen sivuun on tosiaan hyvin tavallista ja ymmärrän sen, että tietyn pisteen jälkeen siitä on helppo jopa luopua (köh, been there, done that...). Toisaalta nyt kun asian tiedostan niin uskon, että tämä kaikki on estettävissä jos vain niin päättää! Ihmis-koirasuhteita aivan kuten ihmissuhteitakin täytyy vaalia, jotta ne pysyvät yllä, eipä siinä sen ihmeempää. :)