perjantai 16. elokuuta 2013

Marsu- ja koiranruokapohdintoja

Hirveetä, miten marsut ovat jääneet ihan täysin paitsioon näissä blogipostauksissa! Syy ei yllättäne ketään: ne viettivät koko kesän Helsingissä samalla kun itse ramppasin Someron ja Helsingin väliä. Olemme jo kauan sitten päätyneet siihen, että tämä järjestely on kaikkien - niin mun, marsujen kuin majapaikan ihmisten - kannalta kaikista stressittömin ja miellyttävin ratkaisu, kun kerran mies on niitä ihan mielellään hoitanut (tai ainakaan hän ei ole koskaan valittanut mitään :-D). Tosin mulla on kyllä huono omatunto siitä, etteivät ne päässeet nauttimaan Someron ulkoilumahdollisuuksista - tässä tunnustan olleeni yksinkertaisesti laiska. Mulla oli tapana kesällä lähteä Helsingistä aina vasta  varhain maanantai-aamuna töihin niin, että matkan varrella tipautin Siirin Somerolle. Rakastan Helsinkiä ja oloani siellä ja sillä, lähdenkö sieltä illalla vai vasta aamulla takaisin arkiympäristöön on mulle aivan valtava psykologinen merkitys. Marsujen mukana roudaaminen olisi käytännössä vaatinut lähtöä jo edeltävänä iltana, ja sitä en vaan kerrassaan saanut kertaakaan aikaiseksi. Toisaalta lohduttauduin sillä, että joskus muinoin omistamani katollisen marsu-aitauksen kadottua Somerolta on ulkoiluttaminen siellä jatkuvan koiravaaran takia hyvin rajoitettua, ja olisi vaatinut käytännössä jatkuvaa valvomista aitauksen vieressä. Toki sekin olisi ollut parempi kuin ei mitään.

Tämmöinen reissuelämä, jossa arkiviikot ollaan ilman marsuja ja viikonloput touhutaan kauheasti kaikkea kodin ulkopuolella ei kyllä tehnyt viimeisen vuoden aikana koskaan hyvää mun ja marsujen väliselle "suhteelle". Varsinkin kun Edwinin kuoltua vuosi sitten marsujoukossani ei ole ollut ketään sellaista luonnostaan ihmisistä ja rapsutteluista tykkäävää marsua, jollaiseen nyt vaan kiintyy helpommin. Sanoin taannoin, että koiran ja ihmisen välistä suhdetta pitää vaalia, jotta se pysyy yllä, ja ihan sama pätee oikeastaan kaikkiin ihmisten ja lemmikkien välisiin suhteisiin. Vaikka marsut eivät sinänsä ihmisen huomiota ja seuraa kaipaa kuten koirat, niin ilman niiden säännöllistä  rapsuttelua ja sylittelyä niistä etääntyy. Myöskään edessä häämöttävä klinikkavuosi kiireineen ei taatusti tule edistämään spontaaneja seurustelutuokioita marsujen kanssa, ja aloinkin hieman pelätä tuleeko niistä sen hulinan keskellä mulle jopa suoranainen taakka.

Ystäväni ehdotti, että mä aikatauluttaisin kalenteriini marsujen sylittelyt vähän kuten jotkut aikatauluttavat tapaamisia, tai ainakin päättäisin minkä verran viikossa seurustelen niiden kanssa. Kuulostaa ehkä äkkiseltään hullulta, mutta näin ei "no eiväthän ne ihmisseuraa kaipaa" -argumenttiin tukeutuen tulisi kiireen ja stressin keskellä liuttua varkain sille etääntymiseen ennemmin tai myöhemmin johtavalle polulle. Toistan itseäni: niin ihmisten keskinäisiä kuin lemmikkien ja ihmisten välisiä suhteita pitää vaalia, muuten ne eivät pysy yllä! Olipa kyse sitten suhteesta parhaaseen (ihmis)ystävään tai täysin omaa elämäänsä viettävään, ihmisseurasta riippumattomaan pikkulemmikkiin. Jos tyytyy vain hoitamaan eläinten perustarpeet eikä seurustele niiden kanssa säännöllisesti, niin suhde hiipuu. Olen tämän dilemman havainnut lukemattomia kertoja sekä itseni että monien koiranomistajien kohdalla. Näkisin, että yksilöllisen seurustelun puute lemmikin kanssa on tärkein yksittäinen tekijä, joka johtaa mielenkiinnon lopahtamiseen, suhteen väljähtymiseen ja sitä myöten helposti myös lemmikin sijoittamiseen uuteen kotiin. En sano tätä mitenkään syyttävään sävyyn, vaan se nyt vaan on fakta, joka kumpuaa jostain ihmisen perusominaisuudesta.

Tällä viikolla voisi vielä seurustella lisää marsujen kanssa, mutta aika paljon kaikkea muuta niihin liittyvää olen järkkäillyt, mm. tehnyt perusteellisen häkkisiivouksen, hakenut Hyvinkäältä monta paalia purua ja tilannut kolme paalia heinää. Talonmies kysyi heinäpaaleja sisään raahatessani asuuko meillä shetlanninponi. :-D Marsuhuoneen kaaoksen kesyttäminen on ollut myös monta kertaa haaveissani kuluneen vuoden aikana, mutta pikkuhiljaa olen luopunut toivosta. Siellä on vaan yksinkertaisesti liikaa roinaa, sillä miehelläkin on noita tilaa vieviä ja sotkua aiheuttavia harrastuksia... En olekaan tainnut marsu- ja harrastushuonettamme täällä esitellä, joten alla muutama kuva.


Lisäksi yhdellä seinustalla on iso hylly täynnä kaikkea roinaa, mutta se jääkööt nyt pois kuvista...

Sitten asiasta aivan toiseen. Muistaakohan joku, kun jossain vaiheessa kesällä vihjailin, että mulla on meneillään koiriin liittyvä, mahdollisesti pian käytännönkin tasolle siirtyvä projekti? Olin tuolloin perehtymässä barffauksen saloihin ja suunnittelemassa Siirin siirtoa barffille, mikä ei varmaan tule suurena yllätyksenä - puhuinhan hiljattain haastevastauspostauksessa mua kalvaneesta ristiriidasta, eli siitä, että ruokin koiraani teollisilla nappuloilla, vaikka (ihmis)ravitsemustieteessä olen jo kauan uskonut puhtaaseen, käsittelemättömään ja luonnolliseen ruokaan.

No, nyt näyttää vahvasti siltä, että barffaus jää odottelemaan aikaa otollisempaa kuten kaikki muutkin hiukankin isommat projektit. Intoahan tässä vaiheessa täysillä akuilla riittäisi nyt vaikka mihin, mutta yritän säästää kaikki suuret inspiraatiovirrat nyt elämäni ehkä haastavimpaan - ja samalla myös innostavimpaan - vuoteen koulu/työ-sektorilla. No, varmasti kun jonkin aikaa on barffannut niin homma ei enää tunnu millään tavalla hankalalta, mutta alkuvaihe vaatii varmasti jonkinmoista säätöä ja totuttelua.

Lisäksi barffaus olisi Siirin kohdalla hyvin pitkälti oman ideologiani ja uskoni tyydyttämistä, ei niinkään käytännön tarpeesta ja ongelmista kumpuavaa. Jossain vaiheessa kyllä mietin, että onkohan Siiri  herkistynyt jollain tavalla nappuloille korvatulehduksen uusiessa lähes heti ensimmäisen tippakuurin loputtua. Teoriassahan jopa allergioiden puhkeaminen on koirilla mahdollista myös vanhemmalla iällä, joskaan ei todennäköistä. Kuitenkin toinen tippailu toden sanoi ja hiiva saatiin sen myötä kokonaan kuriin, eli laskisin tuon Siirin elämän ensimmäisen hoitoa vaatineen korvatulehduksen vielä satunnaisten korvatulehdusten kastiin. Minkäänlaisia iho-ongelmia ei Siirillä myöskään ole koskaan sen elämän aikana ollut, ei edes yhtä vaivaista hotspottia kaikesta lutraamisesta huolimatta (edit: ai niin, unohdin muutaman huulipoimutulehduksen, mutta niissä on tuo anatomia ylivoimaisesti tärkein altistava tekijä).

Tiedän, että Siirin hyvillä geeneillä on tässä osansa - kertoohan jotain sekin, etten Somero-vuosikymmeniltäni muista meillä olleen yhden yhtä ainokaistakaan allergioista tai muista ruokaan yhdistettävistä vaivoista kärsinyttä sprinkkua. Kyllähän nuo vaivat meinaan myös suvussa tuppaavat kulkemaan, ja toiset ovat herkempiä ruuista aiheutuville ongelmille kuin toiset. En hetkeäkään epäile, etteikö vaikkapa lisäaineiden ja viljojen karsiminen voisi auttaa useita oireilevia koiria, mutta entäpä jos koira sietää nappuloita hyvin eikä minkäänlaisia ongelmia ei ole? Tällöin ruokinnanmuutoksen seurauksia voi vain arvailla. Koira saattaa pysyä pidempään terveenä huolella koostetulla luonnonmukaisella ravinnolla, tai sitten ei.

Omissa ruokavaliokokeiluissani olen päätynyt yritysten ja erehdysten kautta vahvasti uskomaan siihen, että jos ruoka-aine tuo hyvän olon, energiaa ja ylläpitää hyvää vointia ja kehonkoostumusta, niin sitä on täysin tarpeetonta karsia ruokavaliosta sanoivatpa eri ideologiat mitä hyvänsä. Lisäksi uskon, että kaikkea voi syödä kohtuudella (jopa joissain piireissä suoranaisen perkeleen maineen kyseenalaisin perustein saanutta gluteenia ja ylipäätään vaaleita viljoja), ellei ole tiettyjä rajoittavia sairauksia. Tämän takia "ihmisten barffaus" eli paleoruokavalio saa mut näkemään nykyään suorastaan punaista, sillä kuten barffissakin niin myös siinä kielletään pääosin evoluutioargumenttiin nojaten mm. vilja ja maito, riippumatta siitä aiheuttavatko ne ongelmia vai ei.  Barffissa mua ärsyttää tuo sama ehdottomuus tietyissä piireissä esim. juuri viljojen käyttöä kohtaan. Toki ne kannattaa niin koiran kuin ihmisenkin ruokavaliosta poistaa jos ne jotain ongelmia - yleensä iho- tai vatsa -sellaisia - aiheuttavat, mutta miksi pitäisi ruveta jotain rajoittamaan, jos kaikki merkit viittaavat siihen, että elimistö sietää kyseistä ravintoainetta hyvin? Järki siinä meinaa välillä lähteä, kun nykyään milloin mistäkin halutaan tehdä Suuri Paha yksittäisiin tapausesimerkkeihin ja usein varsin heppoiseen tieteelliseen argumentaatioon perustuen.

No joo, en nyt toki mielipidettäni ole vallan muuttanut enkä myöskään yritä tässä huijata itseäni. Edelleen olen sitä mieltä, etteivät nappulat Siirille sitä aivan kaikista optimaalisinta ruokaa ole, vaikka se ulospäin näkyvillä mittareilla mitattuna näyttääkin voivan niillä hyvin. Haluan kuitenkin myös uskoa myös siihen, että eri yksilöille voivat sopia erilaiset ruokintaratkaisut ja siihen, että koiran täysin priima vointi ja energisyys kertoo jotain tärkeää ruuan soveltuvuudesta sille. Siirille selkeästi nappulat ja ylipäätään hiilihydraattipitoinen ruoka soveltuvat paremmin kuin jollekin toiselle. Ja jos luonnonmukaisempaan koiranruokintaan joskus siirryn, niin en aio olla kovin fundamentalistinen ja poistaa merkittäviä hiilarilähteitä kokonaan vain "koska barf ja evoluutio".

On vielä yksi, vähän itsekkäämpi syy sille miksi täällä ei aletakaan barffaamaan: ehdin jo täyttää sekä jääkaappipakastimen että upouuden arkkupakastimemme aivan ääriään myöten ihmisten suihin uppoavalla lihalla ja marjoilla innostuttuani "vähän" hamstraamaan, halvalla tai ilmaiseksi kun kerran sai... Näin ollen Siiri saa siis sapuskansa jatkossakin vasemmalla olevasta pöntöstä.



Ei kommentteja: