Siirin ja marsujen kuulumisia

Ojangossa + talviketutusta

2012-01-28T17:01:00.007+02:00

Pitkästä aikaa sain räpsäistyä muutaman kuvan! Tai pari minuuttia viitsin kameraa räplätä, sen jälkeen näpit jäätyivät sen verran, että hentoinen kuvauskipinä sammui nopeasti.

Ojangossa siis olimme, tarkoituksena treenata tokoa hallilla, mutta ei viitsittykään sitten mennä sinne häiritsemään talkoiden takia. Niinpä otin sitten kauko-ohjausta ja seuraamisesta pysähdyksiä parkkiksella. Ehkä hyväkin, että tuli ulkotreeniäkin välillä, sillä Siirin keskittyminen ei ollut alussa mitään sataprosenttista, kun ei treenattukaan tavanomaisessa paikassa. Se kuikuili ympärilleen ja reagoi viiveellä kaukojen käskyihin, mutta kyllä homma siitä sitten jossain vaiheessa alkoi sujua paremmin. Pysähdyksissä otin eka pari kertaa kaikki asennot järjestystä vaihdellen suorapalkalla, tää hyvin! Sitten ajattelin palkata pysymisestä, mutta tässä vaiheessa tuli pari kertaa väärä asento ja palasin suorapalkkaukseen.

Tosi kiva tuo uudistettu pysähdykset seuraamisen yhteydessä -liike, onneksi vihaamani idiottirinki on historiaa! Ajattelivatpa jotkut idarin turvallisesta rutiininomaisuudesta mitä hyvänsä, niin minusta se iänikuisen seiso-istu-maahan-rinki oli kerrassaan vaan puuduttava (varsinkin kun Siiri ei ikinä kisoissa istunut...).

Pikku treenin jälkeen menimme tuttuun tapaan metsälenkille. Tämäkin plussa on Ojangossa vielä, sillä samalla Siiri saa sen henkiselle hyvinvoinnille välttämätöntä vapaana kirmailua. Ojangossa on myös tampattuja polkuja, jotka ovat kullanarvoisia näin hiihtäjien kulta-aikoina.

Hiihtäminen, piru viekööt - siinäpä taattu jokatalvinen ketutukseni! Ei minulla hiihtoa ja (useimpia) hiihtäjiä vastaan sinänsä mitään ole - hiihtäisinhän varmasti himona itsekin, jos minulla ei olisi koiraa. Enkä myöskään itke sitä, että hiihtäminen on minulta aikalailla poissuljettu liikuntamuoto, sillä juokseminen on vallan mainio tapa mennä eteenpäin lenkeillä talvellakin (talvilenkkarit ovat muuten kova juttu!). Sen sijaan oikeudenmukaisuuden tajuuni ei mahdu, että joka hiton paikkaan ängetään latu niin, että hiihtäjillä on loputon määrä lenkkeilyreittejä ja samalla oletetaan, että koiranulkoiluttajat luopuvat tutuista lenkkipoluistaan talveksi ja tamppaavat itse kaikki omansa. Viikissä asuessani tämä oli iso ongelma, sillä siellä on hirvittävä määrä "virallisia" ulkoilureittejä ja niistä on kaikista pakko tehdä latuja. Täällä Puistolassa onneksi osa juoksulenkeistämme menee kokonaan kävelyteitä pitkin esim. joenrannassa, joten ei tarvitse pelätä kiukkuisia hiihtäjiä. Kyllä sitten mm. suosikki kympin lenkkini on täysin pois pelistä lumisen ajan, sillä se on nyt lähes pelkkää latua...

Treeniä ja treeniä

2012-01-25T21:30:00.010+02:00

Ohhh hell yeah, I feeeeeeel soooo alive again! No, varmasti tämä fiilis johtuu osittain myös taatun endogeenisen euforiatilan tuottavasta täysillä viimeiseen iskuun vedetystä bodycombatista, mutta ennen kaikkea kuitenkin tästä ihanasta hetkellisestä vapaa-ajan ja koulun balanssista viime syksyn jälkeen. Aivan sama minulle kuinka mielenkiintoisia juttuja eläinlääketieteen kentältä löytyy on jos joutuu tekemään yli 10-tuntisia päiviä - mikään ei nimittäin voi korvata minun rajallisen elämäni tärkeintä, parasta ja ihaninta aikaa - nimittäin vapaa-aikaa! Ja vapaa-aika... arvaatteko mitä se tarkoittaa? No treeniä, treeniä, treeniä! (Joo oli vähän lennokasta tekstiä treenipostauksen alkuun, mutta syytän siitä edelleen bodycombattia...)

Olen kaikessa treenissä - niin Siirin treenissä kuin omassakin - huomannut, että pienikin suunnitelmallisuus ja kirjanpito tekevät aivan ihmeitä motivaatiolle. Jo se, että kirjoitan ylös paperille treenattavat tokoliikkeet tai laitan ylös punttiksella sarjoja tekee touhusta jotenkin... järkevämpää. Vaikka kilpailuhenkisyyteni onkin kovin laimeaa, niin räiskiminen ilman suunnitelmia, kehityksen seuraamista ja tavoitteiden asettamista saa homman tuntumaan jotenkin, no, turhalta. Tai jotain sinnepäin.

Siispä ajattelin, että alan taas hieman laittamaan ylös Siirin treenejä (ja miksei joskus niitä omiakin), vähän fiiliksen mukaan toki ettei tule mitään väkisin vääntämistä.

Eli tokoa olimme tänään treenaamassa Vuokkoset Areenalla (ei nimi hallia pahenna ;-). Siiri oli tosi hyvä ja kympillä mukana, kuten se on aina treeneissä!

Seuraaminen. Treeniohjelmassa oli liikkeellelähtöjä, perusasentoa ja täyskäännöksiä. Siiri teki tosi intensiivisesti ja keskittyneesti töitä seuraamisessa, tykkäsin! Yritin tiukasti pitää mielessä naksutinkouluttajien fraasin "treat for position", sillä nopealla ja oikeaoppisesti annetulla palkkiolla on uskomaton vaikutus Siirin seuraamisen laatuun. Ei todellakaan riitä, että vain sanoo vahvistussanan oikeaan aikaan, sillä myös kaikki sen ja palkkion antamisen välillä tuntuu vahvistuvan!

Ruutu. Kaksi kertaa lelupalkka ruudun takaa, kaksi kertaa pysäytys seisomaan - ei moitittavaa! Viimeksi oli ongelmana himmailu ennen ruutua, mutta leluruudut tepsivät siihen aina. Merkillä meni vähän sivuun eikä taakse suorassa linjassa, mutta annoin mennä ruutuun ("kun ei tässä nyt merkkiä treenata")... Ei olisi kyllä pitänyt, tuo kostautunee seuraavissa treeneissä.

Liikkeestä pysähtymiset. Eka otin maahanmenoa erikseen, sitten vaihtelevassa järjestyksessä pysäyksiä. Tarkkana oli Siiri asennoissa, ei tarjonnut omiaan!

Hyppynouto. Eka meinasi tulla esteen sivusta takaisin, joten pari kertaa vahviste takaisinhypyn kohdalla.

Tämän jälkeen Siiri sai kirmailla Ojangon lumisessa metsässä ja sitten pitikin jo kiiruhtaa sinne bodycombatiin. Minulla oli joulu"lomalla" tiukka aerobinen liikuntaputki päällä ja kokeilin vaikka mitä jumppia, mutta kyllä syksyllä keksimäni bodycombat vain on aivan ylivoimainen! Combatin ainoa vika on, että kaikki Yliopistoliikunnan tarjoamat jumpat tuntuvat nykyään sen rinnalla tylsiltä ja liian kevyiltä hetkutteluilta (combatiinhan joudun ostamaan suolaisen hintaisia sarjalippuja muualta)... Niinpä tämänhetkiseen liikuntaohjelmaani sisältyy jatkossa lähinnä punttista, juoksua ja tietysti se pakollinen combat-annos. Palasin tuossa muutama viikko sitten vähän perusteiden äärelle noiden liikkumisteni kanssa ja tankkasin päähäni, että jatkuva tasatahtisen aerobisen liikunnan hakkaaminen ei ole välttämättä terveydelle (kortisolitasot ym.) ja kehonkoostumukselle se optimaalisin vaihtoehto eikä kunnon punttitreeniä voi korvata millään. Kauan kadoksissa ollut salimotivaatio sitten löytyi kuin löytyikin ja niinpä raskas punttitreeni vapailla painoilla on toivottavasti taas osa arkeani! Myös totaalisesti unohdetut venyttelyt ja kehonhuolto ovat nyt vihdoin ja viimein myös otettu liikuntaohjelmaan mukaan. Hyvältä tuntuu, ja keho varmasti vielä kiittää monipuolisuudesta.

Agilitykisoissa

2012-01-22T11:29:00.013+02:00

Ojankoon Vantaalle viiden minuutin ajomatkan päähän on vastikään avattu uusi aivan upea koiraharrastushalli, Vuokkoset Areena, ja sen kunniaksi innostuin lähtemään agilitykisoihin lähes vuoden kilpailutauon jälkeen. Ja kyllä kannatti: hyppyradalta saimme nollan ja sijoituksen ollessa 5/25 tarkoitti se myös toista LUVAa! Toiselta radalta (agirata) tuli vitonen kepeiltä.

Ajat olivat molemmilla radoilla vain hieman alle ihanneajan, ja juuri tuohon nopeuteen pitäisikin nyt kiinnittää huomiota. Varsinkin ensimmäisellä radalla oli paljon turhaa kaarrotusta, ja lisäksi Siiriä vaivasi sille kisoissa tyypillinen "alkulama". Agiradalla sitä sai alussa suorastaan vedättää, ja kepeillä tullut virhekin liittyi varmasti pitkälti normaalin vauhdin tuoman rytmin puutteeseen. Sitten jossain vaiheessa Siiri lämpeni alkaen mennä silmiinnähden nopeammin. Tähän epätasaiseen vauhtiin on aikaisemmin auttanut runsas palkkaus heti ensimmäisen esteen jälkeen, mutta nyt kun ei ole ollut kisoja niin se on kokonaan jäänyt. Tietysti on muistettava, että Siiri eikä mikään muukaan springeri ihan pelkästään fysiikkansa takia ikinä tule kilpailemaan esim. bortsujen, aussieiden tai kelpieiden kanssa vauhdillaan, mutta pikkaisen parantamisen varaa omaan potentiaaliimme nähden kyllä on! Sen verran, että jos kolmosiin pääsemme niin luultavasti juuri ja juuri alitamme ihanneajan.

Tästä linkistä löytyy Nooran kuvaama video hyppäriradan suorituksestamme. Alkutahmeutta ei tuossa pahemmin näy, mutta sen sijaan radalla demonstroituu hyvin sprinkkujen yleinen "vauhtiongelma". Menoa, meininkiä ja innostusta sinänsä kyllä riittää eli mistään motivaation puutteesta ei siinä ole kyse, mutta rakenne ei vaan salli sprintterikiitoa. Siksi käännösten pitäisi olla viimeisen päälle tiukoiksi hiulattuja, jotta ihanneaika alittuisi reippaammin (tuolla radalla AV oli -1,41). Ja yhtään hienoa, tiukkaa, kunnolla ennakoitua käännöstä ei tuossa kyllä nähdä. :-D Myös keppien tekniikassa on parantamisen varaa suorituksen nopeuttamiseksi, mutta toisaalta olen aivan äärettömän tyytyväinen, että Siiri on yhtäkkiä keksinyt ruveta menemään keppejä "väärältä puolen" ilman jatkuvia häröilyjä. Parempi 8-vuotiaana kuin ei milloinkaan.

Olen ollut tosi innoissani tuosta oman seurani HSKH:n uudesta hallista ja kävimpä omankin korteni kantamassa kekoon talkoilemalla muutamaan otteeseen joulukuussa. Täydellinen pohja, kohtuullisen lämmin talvipakkasillakin ja upeasti tilaa! Ostinpa sinne vapaatreenikortinkin, sillä minulla on nyt (toisin kuin viime syksynä) paljon lyhyitä koulupäiviä ja kerkeän hyvin treenaamaan ennen prime-timea. Onpa hallitreenausinnostukseni mennyt niin pitkälle, että pieni tokotreenauskärpänenkin on päässyt puraisemaan! Ja nyt ei puhuta mistään satunnaisesta tokotreenistä joka toinen kuukausi, vaan parisen kertaa viikossa olen ajatellut käydä hallilla tokoilemassa. Treenaaminen on tähän asti ollut todella palkitsevaa, sillä Siirihän pääsee aina todella nopeasti takaisin jyvälle EVL-treenauksessa. Suurin palkinto on tietysti suunnaton riemu, mitä Siiri pursuilee treeneissä. Minusta on jotenkin niin liikuttavaa, että salakavalasti karttuvat ikävuodetkaan eivät tunnu vähimmässäkään määrin vaikuttavan sen tekemisen meininkiin: Siiri on täsmälleen yhtä vauhdikas ja täysillä menossa mukana kuin aktiivisimpaan tokoiluaikaamme kuusi vuotta sitten...

Voisi tähän blogiinkin nyt alkaa panostamaan vähän enemmän, sillä koulussa näyttäisi olevan tämä kevät tyyntä myrskyn edellä. Toivottavasti jossain vaiheessa aktivoituisin täällä myös kuvien suhteen, sillä tälläinen pelkkä teksti tuntuu uskomattoman tylsältä. No, ehkä asia korjaantunee pian, kun saan ensimmäisen taskukokoisen kamerani iPhonen muodossa (jos omppujumala suinkin suo). En vaan kertakaikkiaan ikinä viitsi roudata kameralaukkua mukana arjen riennoissa.

Agia! Tokoa! Ja vähän muutakin.

2011-10-22T15:22:00.007+03:00

Olemme olleet Siirin kanssa yllättävänkin ahkeria agitreenailijoita tänä syksynä, ja käyneet mahdollisuuksien mukaan sekä HSKH:n sprinkkutreeneissä että ainejärjestöni koirakerhon K9:n treeneissä. Aluksi kaduin päätöstäni ilmoittautua K9:n treeneihin tajutessani, että kouluttajan saaminen niihin ei ole aivan itsestäänselvyys ja hintakin oli noussut reippaasti aikaisemmasta (no shit Sherlock!), mutta loppujen lopuksi olen todella tyytyväinen siihen, että saimme sieltä treenipaikan. Kouluttaja löytyi, olemme saaneet jo monta erittäin hyvää treeniä ja lisäksi sprinkkutreenien talvitreenaus jäänee vähän katkolle HSKH:n uuden treenihallin valmistumisen jäädessä jonnekin ensi vuoden puolelle. Paikkana K9:n treeneissä on Hakkilan halli, joka on minusta paljon Purinaa mukavampi ja pisteenä i:n päälle sijaitsee 10:en minuutin ajomatkan päässä.

Nyt olen nautiskellut pitkästä aikaa hyvällä omallatunnolla kaikista kouluvelvotteista vapaasta viikonlopusta, ja sen innoittamana päätin treenata tokoakin! Siiri oli tietysti aivan superinnoissaan, ja tuli vähän paha mieli kun olen riistänyt siltä sen rakkaan "Tokotokomaan". Koskaan ei onneksi tunnu olevan liian myöhäistä aloittaa Siirin kanssa EVL:n tahkoaminen uudestaan, sillä uskomattoman syvällä nuo tokoliikkeet sen päässä istuvat ja pienet teknisetkin jutut palautuvat aina nopeasti sen mieleen sopivilla harjoitteilla. Syvä yhdessä tekemisen palo ei koskaan tunnu Siiriltä sammuvan - päinvastoin, siitä on vuosien saatossa hioutunut harrastuskoirana melkoinen timantti nuoruusaikojen arkajalkaan verrattuna. Vauhdissakaan ikävuodet eivät totisesti Siirillä näy vaan se pääsee vielä aivan yhtä ketterästi ja lujaa kuin parivuotiaat. Ikään liittyvää nivelrikkoakaan en Siirin kohdalla erityisemmin pelkää: Siirillä on priimat A-lonkat ja vaikka se on melko kookas, niin terve rakenne ja sutjakka kestävyysjuoksijan olemus (55 cm / 23 kg) antavat hyvät eväät vetreään vanhemman koiran elämään.

Pitää tuota tokoa ruveta enemmän harrastamaan jo senkin takia, etteivät loistavat lähitreenausmahdollisuudet mene hukkaan. Tässä aivan meidän talon vieressä on nimittäin täydellisesti tokon treenaukseen sopiva kenttä: tilava, piiloja löytyy, hyvin harvoin kenenkään käytössä ja silti pimeällä kunnolla valaistu. Lyhyen kävelymatkan päässä on myös paljon muitakin sopivia treenaukseen sopivia paikkoja. En ainakaan voi selitellä treenaamattomuutta sillä, etten jaksa lähteä ajelemaan johonkin kauemmas treenaamaan.

Ensi viikoksi lähdemmekin viikoksi Somerolle, sillä minulla on lähistöllä töitä tarkastuseläinlääkärinä. Töistä puheenollen niitä on tullutkin paiskittua viimeisen puolen vuoden aikana reilusti, yhteensä peräti neljässä eri työpaikassa! Kesällä en pitänyt ensimmäistäkään vapaapäivää, ja taitavat myös molemmat kaksi syyslomaviikkoa ja ainakin osa joululomasta mennä töissä. Hieman rankkaa on, sillä koulussa on nykyään ihan hurja tahti kandivaiheeseen verrattuna ja pelkistä tentteihin lukemisista on turha haaveillakaan enää. Kouluhommiin saisi helposti kulutettua kaiken ajan, mutta hajoiltuani kaiken pieneläinsisätautiopin läpikäyntiin reilussa kuukaudessa ja vietettyäni päiviä kellon ympäri koulujuttujen parissa laiminlyöden kaikkea mahdollista itselleni tärkeää päätin, että otan sen itselleni, eläimilleni, harrastuksilleni, parisuhteelleni jne. kuuluvan ajan vaikka väkisin - sitä ei nimittäin edes maailman kivoin koulu minulta vie, hitsi viekööt! En alistu siihen enää, ettäs tiedät koulu! Niinpä marraskuulle on vaikka mitä kivaa suunnitelmissa. :)

Hups, ajatus lähti vähän harhailemaan. Töihin palatakseni talous on nyt niiden ansiosta ainakin joksikin aikaa turvattu ja voin mm. Siirin kanssa tehdä juuri sitä mitä haluankin. Tärkeää on myös olla hätävaraa mahdollisiin tuleviin eläinlääkärikuluihin, sillä vakuutusta ei Siirille enää mistään saa (korjatkaa, jos olen väärässä!). Ja voin sanoa, ettei ollut kivaa viime keväänä maksella huimaa eläinlääkärilaskua opintotuen (+lainan) ja kesätyösäästöjen turvin... Se, etteikö rahalla muka saisi ostettua onnea ei kyllä täysin pidä paikkaansa, sillä jos eläinlääkärilaskuja tarvittaessa makselemalla saan Siirille yhtään lisää elämisen arvoista, laadukasta elinaikaa niin ei ole epäilystäkään, etteikö se toisi myös minulle rahassa mittaamattoman määrän onnea!

Eläimen huolto/kiusaamisviikko

2011-10-14T13:35:00.010+03:00

Ihan ensimmäiseksi pitänee avata tuon "eläin"-sanan käyttöä. Eli muutettuani kihlattuni kanssa yhteen aloimme jostain tuntemattomaksi jääneestä syystä kutsua Siiriä "Eläimeksi", ja nykyään tuo on vakiintunut kotioloissa sen pääasialliseksi kutsumanimeksi. :-D Mm. "huomenta Eläin", "mitäs Eläimelle kuuluu" ja "hyvää yötä eläin" -kuuluvat nykyään päivittäisiin fraaseihini. Nuo pitkäaikaiskäyttöön jäävät lempinimet tuppaavat kyllä olemaan toinen toistaan kummallisempia; ennenhän Siiri oli käytännössä Sierain...

Tällä viikolla on tosiaan siis huollettu Siiriä urakalla. Ensinnäkin päätin heittää lopulliset hyvästit sen karvaturriolemukselle ja hankkia kauan haaveilemani kunnollisen trimmikoneen, Osterin. Somerolla kun tulee käytyä niin harvoin, että karva ehtii kasvaa melkoisesti ennen seuraavaa trimmausmahdollisuutta. Oster on arvokas, mutta yksinkertaisesti paras! Turha kiusata itseään millään halppiksilla, jotka eivät hoida tehtäväänsä eli leikkaa karvaa.

Lisäksi löysin lähistöltä kivan klinikan, jonne vein Siirin hammaskivenpoistoon. Melkoisesti sitä hammaskiveä olikin poskihampaisiin kertynyt. Ei ole suutarin lapsilla tunnetusti kenkiä, mutta nyt lupaan ottaa arkisen hammashuollon vakavammin. Tehkää niin kuin minä sanon, älkää niin kuin minä teen, eli harjatkaa niitä koirienne hampaita säännöllisesti! Onneksi Siirillä nyt ei puutteellista hammashoidosta huolimatta ollut ehtinyt mitään kummempaa katastrofia suuhun kehittyä.

Saimme myös uudet ohjeet Siirin huulipoimutulehduksen hoitoon ja nyt sitten putsaillaan huulta ja laitetaan Canofite-tippoja parin viikon ajan aamuin illoin. Aikaisemmin en ole hoitanut sitä tarpeeksi intensiivisesti ja tulehdus on aina palannut oireiden helpotettua hetkeksi.

Tuli myös eläinlääkärikäynnin jälkeen todettua, että oman anestesiasta heräilevän lemmikin sydämen auskultointi ei ole pahaa kandintautia potevalta, juuri pieneläinsisätautiopin kurssin suorittaneelta eläinlääkisopiskelijalta mikään maailman fiksuin idea... Ihan alussa havaitsin todella huomattavaa bradykardiaa eli harvalyöntisyyttä, lisäksi sydämestä kuului ääniä, joita sieltä ei normaalisti Siiriltä kuulu (sillähän on terve sydän). Nämähän olivat siis anesteettien sivuvaikutuksia ja syke normalisoitui kyllä muutamissa tunneissa, mutta aika jännää silti.

Kaiken huippuna Siiriä kiusattiin tällä viikolla neurologisella tutkimuksella kouluuni liittyvässä harjoituksessa, jossa sitä mm. tökittiin naamasta, kokeiltiin selkäydinrefleksejä ja hyppyytettiin hassuissa asennoissa. Onpahan ollut Eläimellä kestämistä!

Siinähän se kesä meni

2011-09-24T15:28:00.007+03:00

No jopas on tämän blogin kirjoittelu jäänyt tyysten. Eipä kesällä toisaalta mitään järisyttävää eläinrintamalla tapahtunutkaan, sillä varsinkin koiraharrastukseni on vähän jäänyt polkemaan paikoilleen omaa surkeaa ja onnetonta uomaansa. Suurin osa koiraharrasteisiin tarkoitetusta energiasta taitaa nykypäivänä mennä siihen, että murehdin sitä, miten vähän yhteistä aikaa meillä on kaikkiaan Siirin kanssa jäljellä, uusivatpa nisäkasvaimet tai ei. Siiri on yksinkertaisesti paras ystävä, jota minulla on ikinä ollut. Se on auttanut minut todella vaikeiden aikojen yli, se palvoo pyyteettömästi minua yli kaiken, se on ollut viimeiset 7,5 vuotta tauotta ilahduttamassa arkeani ilman, että koskaan siihen tympäännyn, se on upea harrastuskaveri ja ainutlaatuinen yksilö. Tuntuu mahdottomalta ja kurkkua kuristavalta edes miettiä, että joku koira voisi sitä ikimaailmassa korvata ja haluaisinkin ehkä eniten tässä maailmassa, että Siiri voisi olla aina mukanani kaikissa elämänvaiheissani hamaan hautaan saakka. Kuitenkin todennäköistä on, että Siiri on ilonani enää ainoastaan säälittävät 1-4 vuotta (riippuen siitä nisäkasvainten uusimisesta). Se on maksimissaankin aivan onnettoman, naurettavan, surkean vähän kun on kyse sentään ehkä minulle maailman toiseksi rakkaimmasta elävästä olennosta koskaan. Melkein jo näen, kuinka joku siellä pudistelee päätänsä ja joo, myönnetään, överiksi on mennyt. Ei näin voimakas kiintyminen koiraan enää ole ihan normaalia, tai ei ainakaan missään määrin toivottavaa. Eihän tästä helvetti soikoon tule muuta kuin tolkuttomasti kyyneleitä niin kauan, kun koiran elinkaari on sen pituinen kuin se on.

Itkettää myös, etten pysty tarjoamaan Siirille ihanteellista elämää täällä kaupungissa. Itse rakastan yli kaiken asua täällä missä nyt asun enkä välttämättä koskaan tahdo muuttaa takaisin maalle, mutta Siiri oli aivan kiistattomasti onnellisempi asuessamme Somerolla silloin joskus monta vuotta sitten. Siellä Siiri sai päivittäin tehdä sitä, jota se eniten maailmassa rakastaa: juosta päättömästi hullun lailla pelloilla ja metsissä hajujen perässä räyhäten. Toki Siiri nytkin pääsee viikottain juoksemaan vapaana metsässä, sillä mm. uuteen suosikkikohteeseemme, Kuusijärven takaisiin metsiin hurauttaa kymmenessä minuutissa. Se ei kuitenkaan ole sama kuin saada toteuttaa itseään joka ikinen aamu, päivä ja ilta arjen kiireistä riippumatta. Juokseminen valjaissa juoksulenkeillä ei korvaa edes murto-osaa Siirin vapaanajuoksemisen tarpeesta, ja loppukesällä se saikin tarpeekseen koko hommasta. Yhtäkkiä Siiri vain lakkasi kokonaan vetämästä juoksulenkeillä ja alkoi hölköttää tylsistyneen ja apaattisen näköisenä löysällä hihnalla. Olisin vakuuttunut, että se on kipeä ellen näkisi huikeaa kontrastia elämänilossa ja aktiivisuudessa Siirin saadessa juosta vapaana metsässä.

Agility on toinen sellainen juttu, josta Siiri todella nauttii, ja yritänkin sitkeästi käydä treeneissä Siirin hyvinvoinnin takia vaikkei itseltä aina niin kisamotivaatiota ja tavoitteellisuutta löytyisikään. Ja eihän sitä koskaan tiedä, milloin sitä itsekin taas saa kunnon agilitykipinän. Kesällähän emme siis kilpailleet lainkaan, sillä vaikka periaatteessa tykkään tavoitteellisesta treenaamisesta, niin oikeaan kunnon koirahulluun verrattuna rakastan aivan liikaa kiireettömiä viikonloppuja. Maailmassa ei yksinkertaisesti ole mitään parempaa kuin heräillä vaikkapa aurinkoisena kesäsunnuntaina kaikessa rauhassa omassa ihanassa kodissa rakkaiden keskellä ja juoda kiireettömät aamukahvit partsilla Hesarin äärellä. Sen jälkeen teen yleensä Siirin kanssa kiireettömän käyskentelylenkin idyllisessä lähipuistossa, ja näistä "puistohengailukävelyistä" onkin tullut uusi suosikkijuttuni uudella asuinalueellani. Ennen lenkit tarkoittivat minulle aina jonkin sortin urheilullista suorittamista, mutta nykyään voin vain käppäillä Siirin kanssa kaikessa rauhassa ja nauttia kauniista ympäristöstä. Kun kiireettömästä kesäaamusta on tarpeeksi nautittu, mieluummin hääräilen jotain kotijuttuja ja lähden vaikka kaverin kanssa uimaan sen sijaan, että menisin jonnekin pölyiselle kisakentalle odottelemaan tuntikausiksi yhtä tai muutamaa suoritusta varten. Myöhemmin sitten voin aktivoida Siirin parhaalla mahdollisella tavalla eli kuskaamalla sen Sipooseen metsälenkille. Kyllä, minusta on tullut aivan armottoman tylsä koti-ihminen kaikin tavoin, mutta sellaista sattuu...

Kesää odotellessa

2011-05-17T21:37:00.004+03:00

Obduktiotentti meni läpi ja kirkkaammin kuin ikinä uskalsin odottaa, joten kunnon kesä voisi minun puolestani nyt alkaa! Harmi vain, että Siiri joutui toipilaaksi juuri kun lopulta pääsin noista koulujutuista eroon. Nyt on kohta viikko toisesta nisäkasvainoperaatiosta, ja aika samalla lailla on toipuminen sujunut mitä viime kerrallakin. Siiri oli milteinpä jo leikkausta seuranneesta illasta alkaen oma normaali itsensä, mutta haava ei ole taaskaan ihan samalla aaltopituudella - epäilen, että se on jälleen tulehtunut. Lisäksi Siiri ryökäle keksi ruveta rapsuttamaan tikkejä seisaaltaan, jonka seurauksena osa ompeleesta vähän petti. Onneksi haava oli siitä kohtaa tosi hyvin parantunut.

No, tällä kertaa en ole kuitenkaan antanut leikkaushaavan nousta elämää suuremmaksi asiaksi, joten aika rennoissa tunnelmissa on menty. Kyllä me taas kohta pääsemme jatkamaan tuosta mihin viime keskiviikkona jäimme. Silloin Siiri painatti kuin viimeistä päivää Sipoonkorvessa heittäen sinne myös talviturkkinsa, kuten kuvistakin näkyy.

Tässä on myös kuvia marsujen uudesta aitauksesta, johon olen ollut äärettömän tyytyväinen nyt matto- ja vessalaatikkoyhdistelmään siirryttyäni. Yllättävän hyvin ovat papanat ja pissat osuneet sinne minne kuuluukin - enpä olisi noista sottapytyistä uskonut aikaisempien kylppärirällästyksien perusteella.

Elämää kaaoksen keskellä

2011-05-04T16:45:00.009+03:00

Oih ja voih, en muista koska olen viimeksi opiskellut niin paljon kuin nyt... Ennen pääsykokeita ehkä? Niskaa kivistää, tuskastuttaa ja aivot pursuilevat tietoa yli laitojen kun osattavaa on niin paljon ja tulevan tentin muoto on niin kaukana tutulta ja turvalliselta mukavuusalueeltani. Aikaisemmin opiskelustressi ja paineet ovat olleet minulle eläinlääkiksessä varsin tuntematomia käsitteitä, sillä hylättyäni - luojan kiitos - lukioaikaisen perfektionismini opin jotenkin todella rennolla asenteella ja optimoidulla työmäärällä sluibailemaan kurssit parantuen tämän työmäärältään niin pelätyn koulun myötä mm. aikaisemmin minua vaivanneesta unettomuudesta (sic!). Mutta sitten alkoi patologian lopputentti eli koeobduktio lähestyä, höystettynä kaiken maailman pienemmillä tenteillä ennen sitä. Lisäksi olen tehnyt vuoroja eräässä tutkimusprojektissa tienatakseni rahaa Siirin leikkauksiin ja myös käytännön kokemusta saadakseni. Sitten vielä muutto tähän päälle, ja voila! Tervetuloa kaaos ja krooninen kiire.

Eli tässäpä syy, miksei oikein ole tullut toteutettua Siirin ja minun yhteisissä touhuissa täällä paukuttamaani mottoa "elä jokainen päivä täysillä". Kunnon lenkkeilykin on jäänyt vähemmälle, ja lomamatkamme jälkeen romahtanut panostukseni juoksemiseen on saamassa minut perääntymään HCR:stä. Ei vaan nappaa nyt, varsinkaan huonosti valmistautuneena. Kevätkauden ensimmäiset agitreenitkin olivat eilen, mutta en oikein saanut otetta siitäkään touhusta - talven suuren suuri agi-innostus on... no, menneen talven lumia. Asiaan toki vaikuttaa varmasti se, että ihan pian joudumme joka tapauksessa taas jäämään treenitauolle.

Sen sijaan olen kokenut innostuksen kipinöitä yllättävällä saralla - nimittäin marsuilussa! Tämä uusi arki marsujen kanssa on juuri sitä mistä olen haaveillutkin; ne ovat vaan niiiiiiiin paljon touhukkaampia, mielenkiintoisempia, sosiaalisempia, paremmin keskenään toimeentulevia ja onnellisemman näköisiä neljän laumassa isossa aitauksessa kuin pikku kaksioissaan tylsistyneinä kökkimässä ja kaltereita turhautuneena paukuttamassa. Lisäksi äärimmäiset sotkuisat ja aikaisemmin ehkä eniten marsunpidossa työllistäneet juoksutustuokiot ovat suurimmaksi osaksi historiaa, sillä aitaus on sen verran tilava. Nyt muistan taas paremmin, miksi haluan ehdottomasti noita marsuja pitää; niiden touhuja on vaan niin kerrassaan ihana seurailla sopivissa olosuhteissa, ja ne tuovat hyvää mieltä ja virkistystä tässä yhdistetyssä marsu- ja työhuoneessa opiskellessani. :-) Saatan pitkäksikin aikaa unohtua karvamakkaroita katselemaan.

Aluksi käytin aitauksessa kuivikkeena ja pohjamateriaalina puruja, mutta toissapäivänä päätin siirtyä matto- ja vessalaatikkoyhdistelmään kyllästyttyäni lopullisesti joka paikkaan diffuntoituviin puruihin. Tämä on minun kotini, ei mikään hemmetin navetta! Mutta marsuaitauksesta kuvia ja lisää juttua, kunhan saan asumuksen fiksattua lopulliseen muotoonsa.

Simple carcinoma

2011-04-26T17:51:00.013+03:00

Jottei Siirin nisäkasvainoperaation tarina jäisi näin arvoituksellisesti kesken, niin sanottakoon nyt kuitenkin niistä kasvaimista muutama sananen nyt kun olen paremmin päässyt asian kanssa sinuiksi. Siiriltä siis löytyi melkoinen kokoelma eri tyyppisiä kasvaimia, joiden joukossa oli kolme pahanlaatuista uudismuodostumaa. Kaikki olivat ns. simple carcinoma -tyyppiä, yksi 5 mm halkaisijaltaan ja kaksi pienempää (2 mm:n halkaisija).

Aluksi tieto oli pieni järkytys, sillä olin kasvainten historian ja käyttäytymisen perusteella niin orientoitunut pelkkiin hyviin uutisiin. Ja tietysti tämä sinetöi nyt aikaisemman käsittämättömän leikkaamattomuuspäätöksen typeryyden ja virheellisyyden, sillä tässä oli jo ehtinyt käydä juuri se, minkä leikkauksella halusin välttää: kasvaimet olivat ehtineet muuttua hyvänlaatuisista pahanlaatuisiksi, mikä aiheuttaa tuntuvan laskun ennusteeseen. On sanomattakin selvää, että itsesyytösten ja jossittelun tie on loputon, kivinen ja raskas, jos sille lähtee... Yritän nyt kuitenkin alun jälkeen vältellä sitä tietä parhaani mukaan olinpa pohjimmiltani mitä mieltä tahansa itsestäni ja aikaisemmasta ajatuksenjuoksustani, sillä eivät ne itsesyytökset enää mitään auta. Ne ovat niin turhia, latistavat yhteisiä hetkiämme ja aiheuttavat vain ja ainoastaan pahaa oloa. On siis mentävä eteenpäin näillä eväin ja elettävä täysillä jokainen päivä. Nyt se alkaakin taas onnistua paremmin pikku totuttelun jälkeen - syöpä ei enää ole koko ajan varjostamassa meidän laatuaikaamme. :-)

Tuolla kasvaintyypillä on taipumusta uusia ja levitä imusolmukkeisiin ja keuhkoihin, mutta tässä tapauksessa kasvaimet eivät ilmeisesti ole vielä levinneet: imusolmukkeet ja marginaalit olivat puhtaat, eikä kasvainsolujen suoni-invaasiota ollut havaittavissa. Varsinkin tuo imusolmukkeiden puhtaus on ennusteen kannalta tärkeää, koska käytännössä kaikki metastaattiset maitorauhaskasvaimet leviävät niihin - imusolmukkeet ovat eräänlaisia metastaattisten kasvainsolujen suodattimia. Nuo em. seikat siis parantavat ennustetta, samoin kasvainten pieni koko ja olematon tai hädin tuskin havaittava kasvaminen viime aikoina. Eli ei tässä nyt todennäköisesti vielä hetkeen tarvitse ruveta vaikeita päätöksiä miettimään, vaikka äkkiseltään kirjoja lukiessa simple carcinoman ennuste onkin ahdistavaa luettavaa. Ja huonotkin ennusteet ovat aina vain ennusteita - ei elämää kannata niiden varaan rakentaa.

Seuraavalla kerralla kirjoittelenkin varmaan iloisemmista asioista, sillä muuttohuuma on vallannut minut! Ihanat uudet hoodit, ihana uusi kämppä, ihanasti tilaa, ihana Ikea vieressä, ihanaa marsuaitauksen säätöä... Ei enää väliaikaisratkaisuja, odottelua ja "sitku-sitku-sitkua" - melkeinpä kaikki viimeisen parin vuoden aikana haaveilemani asiat ovat jolleivat sentään aivan tässä ja nyt, niin ainakin käden ulottuvilla. JEE!

Something going on...

2011-04-21T16:25:00.008+03:00

...nimittäin MUUTTO. En olekaan vielä blogin puolella maininnut, että olemme koko konkkaronkka saaneet isomman majan Puistolasta: neliöiden määrä peräti kolminkertaistuu 67:ään. Ihanaa. Marsutkin saavat ihan oman karvaisten, puheliaitten ja sotkuisten lasten huoneen ja sen haaveilemani ison aitauksen, jossa ne voivat elää yhtenä laumana. :-) Kyllä tätä on kaivattukin! Yhdelle ihmiselle nykyinen yksiöni ehkä saattaisi olla tilava, mutta ei todellakaan 1-2 ihmiselle, koiralle ja neljälle marsulle. Pohjaratkaisu on vielä sellainen, että elukoita ja ihmisiä ei saa mihinkään erilleen toisistaan, vaan kaikki ollaan, nukutaan, melutaan (yksi sana: marsu) ja sotketaan tässä yhdessä ja samassa huonessa. Tulevassa kämpässä ei ole sitä ongelmaa: huoneita on kolme, tai oikeastaan neljä jos eteinen lasketaan.

Viimeistä viikkoa Viikissä siis viedään. Kyllä jään kaipaamaan Viikin ihania lenkkeilymaastoja, mutta toisaalta mm. Sipoon kunnon korpimaastot tulevat muuton myötä lähemmäs.

Uutisia

2011-04-15T20:08:00.005+03:00

Siirin patologin lausunto oli valmistunut, ja valitettavasti kasvainten joukosta löytyi myös pahanlaatuisia kasvaimia, karsinoomia. Voisin varmasti vatvoa ja kirjoittaa pahanlaatuisista kasvaimista koko illan jos sille tielle lähtisin, mutta ajattelin etten nyt ainakaan toistaiseksi puutu aiheeseen juurikaan blogissa. Kaikki tuollainen vatvominen mitä täällä olen jo tarpeeksi harrastanut vie minulla energiaa tärkeämmiltä asioilta.

Siispä totean, että keskitymme nyt Siirin kanssa nyt vain nauttimaan täysillä jokaisesta päivästä. :-) Ai että mikä fiilis oli eilen, kun pääsimme pitkästä aikaa yhdessä juoksulenkille, kerrassaan mahtavaa. Tänään Siiri puolestaan sai ensimmäistä kertaa melkein kolmeen viikkoon rellestää sydämensä kyllyydestä metsässä, ja kyllä oli siellä piru irti.

Paluuta normaalielämään

2011-04-12T10:14:00.010+03:00

Nyt näyttää Siirin toipuminen taas jopa minun silmään hyvältä. :-) Kävimme eilen poistamassa tikit, ja kaikista kuluneen viikon aikaisista epäilyksistäni huolimatta haava oli kuulemma hyvin parantunut ja siisti. Ab-kuurin sai lopettaa ja pikku hiljaa voi myös palailla normaalielämään pidempine lenkkeineen.

Olisi vaan pitänyt heti uskoa muita ja takoa itselle alitajuntaan saakka, ettei tuollainen haava välttämättä parane tasaisesti kuin taikasauvan iskusta eikä se ole vakavaa. Kärsivällisyys ja rauhassa odottelu eivät ole hyveitäni oman koiran kohdalla...

Mietin hetken laittaako Siirin haavasta tänne kuvia, sillä eivät ne mitään kovin suloisia ole, mutta ehkä niistä on apua jollekin muulle.

Yllä haava kolmantena leikkauksen jälkeisenä päivänä haavalapun poistamisen jälkeen. Täysin parantuneen ja punoittavan alueen rajakohdan jälkeen näkyy joitakin senttejä pitkä tulehdusalue, jonne oli kertynyt märkää. Loppuosa on vain ärtynyt ja verenvuotojen takia turvonnut.

Jos näin jälkiviisaana tekisin jotain toisin, niin olisin vaihtanut koko haavalapun kertaalleen tai ottanut sen kokonaan pois jo aikaisemmin varsinkin kun kelit olivat tuolloin ihan hirveät. Haavan ensimmäisestä puolikkaasta poistin haavalapun ennen jälkimmäistä puolikasta koska se oli litimärkä kudosnesteistä, ja juuri tuo ensimmäinen puolikas oli todella kauniisti parantunut jo tuolloin kolmantena leikkauksen jälkeisenä päivänä.

Tässä on haavan loppuosa viime viikonloppuna, vajaa kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen. Kuten näkyy niin tulehdusalueen punoitus ja turvotus ovat hävinneet, mutta jotain märkää sieltä vielä tuossakin vaiheessa erittyi.

Nyt keskitynkin sitten parantelemaan enempi itseäni, sillä makailen jo toista päivää kotona angiinan takia ja pelkän ibuprofeenin voimalla tätäkin kirjoitan. Jo ovat maailmankirjat menneet sekaisin, sillä en muista koska viimeksi olisin ollut kipeänä, edes pelkässä kuumeessa. Yläasteella tai lukiossa ehkä?

Tulehduksen hoitoa

2011-04-08T15:42:00.005+03:00

Nyt on antibioottikuurin viides päivä menossa. Viljelyn tulokset tulivat pari päivää sitten ja kyseessä oli Staphylococcus Pseudointermedius, jonka pitäisi olla herkkä käytetylle antibiootille. Kyseessä on ihan koiran omaan normaalimikrobistoon kuuluva bakteeri.

Aloin kuitenkin huolestua, kun märkää vaan erittyi ja erittyy yhä antibioottikuurista ja joka lenkin jälkeen tapahtuvasta suihkuttelusta huolimatta. Joten puhelin taas käteen ja muutama soitto - minulla kun oli sellainen mielikuva, että antibioottikuurit purisivat todella nopeasti ja tulehtuneesta alueesta tulisi varsin nopeasti puhdas ja siisti. No, ei se nyt ihan noinkaan välttämättä mene tässä tapauksessa. Ilmeisesti märkää oli alkanut kertyä jonnekin piiloon paiseeksi, ja nyt sitä vasta vuotaakin ulos kuurin ruvettua tepsimään - toivottavasti. Punoitus ja turvotus ovat vähentyneet, ja kahta muuta tulehduksen tunnusmerkkiä eli kuumotusta ja kipua en havaitse lainkaan. Siiri on ollut todella pirteä eikä arista haavaa yhtään, vaikka tulehduskipulääkitys loppui jo viime viikonloppuna.

Raivostuttaa kyllä tämä käytännön näppituntuman puute. Olen melkein jo kolme vuotta hikoillut lukuisten eläinlääketieteellisten kirjojen parissa ja päntännyt yksityiskohtaisesti mm. tulehdusprosessin kulkua ja lääkeaineiden vaikutusmekanismeja napsien tenteistä tasaisesti lähinnä nelosia, ja silti - tai ehkä juuri siksi - olen aika pihalla tämmöisen "oikean elämän" tulehduksen arvioinnin kanssa, hermoilen jostain vaarattomasta imunesteen kiertohäiriöstä ym. kivaa. Hohhoijaa, pääsisipä jo kunnolla klinikalle ihan oikeasti tekemään ja näkemään asioita. Onneksi sekin aika koittaa vielä!

Vaikka Siirin yleisvointi on ollut aivan priima jo pitkään, niin jatkamme minimilenkityksellä vielä ainakin viikonlopun yli. Raukka, sillä on varmaan ihan uskomattoman mälsää ja tylsää, sillä se on itse koko ajan kuvitellut olevansa täysin terve ja toipunut! Varsinkin iltaisin Siiri on niin täpinöissään uloslähtiessä, ettei sille meinaa saada kurapukua puettua. No, patoutuneesta energiastaan ja suuresta toiminnantarmostaan huolimatta se on onneksi äärimmäisen sopeutuvainen koira eikä luonteelleen ominaisesti protestoi mitenkään häiritsevästi edes tällaista toista viikkoa jatkuvaa aktiviteettien ja kunnon lenkkien puutetta. Mahdanko koskaan enää saada yhtä täydellisen toimivan on/off-napin omaavaa koiraa?

AB-kuuri

2011-04-04T23:26:00.005+03:00

Siirin leikkaushaava on tulehtunut. :-( Saimme viikon amoksisilliini-klavulaanihappo-antibioottikuurin (Synulox) siihen. Haavasta otettiin myös bakteeriviljely siltä varalta, ettei kyseinen ab-kuuri tepsikään.

Hohhoi, olen niin kyllästynyt ajattelemaan ja stressaamaan koko ajan näitä Siirin terveys- ja toipumusjuttuja, mutta kun en muuhunkaan pysty. Joku tietty nappi on aivoissa jumittunut pahasti päälle, mutta toisaalta tuo leikkaushaavan pituus on niin huikea, että kukapa ei sellaisesta huolehtisi. Sitten vielä nämä hemmetin kelit! Oikeasti, tuota haavaa on lähes mahdoton pitää täysin puhtaana ulkona, vaikka pukisin millaiset suojukset ja kurapuvut. Jos olisin hiukankaan ollut järkevämpi, niin olisin leikannut Siirin jo talvella, mutta kun ei.

Ihonalaiskudoksen turvotus on sentään onneksi pikku hiljaa vähentynyt. Kyseessä oli siis täysin vaaraton imunesteen kierron häiriö kuten lauantaina jo pohdinkin.

Röhkijät

2011-04-03T14:24:00.004+03:00

Jottei tulisi kuvaa, että tämä toipilasaika olisi pelkkää ahdistusta, niin tässäpä kuva tältä päivältä. :-) Kauppareissulta tarttui uuden kurapuvun lisäksi tämmöinen röhkivä possu, johon Siiri tietysti ihastui siihen täysin. Siinä on meillä nyt kaksi röhkijää, sillä Siirillä on vinkumisen tilalla kaikenlaisia kurnutuksia ja röhkimistä muistuttavia ääniä.

Siiri olisi mielestään täysin valmis kaikkiin mahdollisiin harrastuksiin ja vaikka jäniksiä jahtailemaan. Sen ilme olikin sanoinkuvaamattoman hämmästynyt ja pettynyt, kun eilen ensimmäistä kertaa koskaan lähdin juoksulenkille ilman sitä (oli muuten myös kamalin juoksulenkki ikinä, kaikin puolin). Mihinkään treenikentille tai pidemmille lenkeille hihnassakaan ei kuitenkaan tuommoisen, osittain ärtyneen haavan kanssa ole vielä mitään asiaa varsinkaan näillä kurakeleillä. Toivottavasti ostamani kurapuku helpottaisi tilannetta vähän (miksi ihmeessä en muuten ostanut sitä aikaisemmin?!), sillä aikaisemmat sukkahousu-t-paita -viritelmät kastuvat ulkona hetkessä.

Lits läts ja riti räti...

2011-04-02T16:26:00.006+03:00

...sanoo Siirin nahka. Eilen haavan liimalappua poistaessani huomasin, että sille on kehittynyt pikku hiljaa voimakas ihonalainen turvotus, jossa on mukana ilmaa. Koko selän ja kylkien nahanalaiskudos lähestulkoon hölskyy kudosnesteestä, ja painellessa kuuluu selkeää litinää ja ritinää. Sama juttu tietysti vatsapuolella.

Vaikka yleisvoinnissa ei olekaan ollut missään vaiheessa pienintäkään huomauttamista, niin melkoisen jutun sain tuostakin kehitettyä. Aamulla joskus 4.30 reilu tunti ennen töihin heräämistä heräsin Siiriä ja sen haavaa ja turvotusta ihmettelemään, ja luppoajalla töissä konsultoin asiasta ties ketä, pieneläinpäivystys mukaan lukien. Kaikkien viesti oli suunnilleen sama: mitään akuuttia hätää ei todellakaan ole kun kerran yleisvointi on priima, mutta jos tilanne ei mene ohi tai pahenee niin sitten eläinlääkäriin.

Myös kun vähän asiaa itse rauhassa tuumailin ja mietin kaikkia perusjuttuja, joita koulussani olen oppinut, niin homma muuttui kovin loogiseksi ja järkeenkäypäksi. Siiriltähän siis on leikattu pois hillitön määrä kudosta, ja tilalla on hillitön haavaontelo. Kirurgia aikaansaa terveeseenkin kudokseen aina jonkin verran traumaa, josta seuraa steriili tulehdusreaktio. Tämän seurauksena haavaonteloon ja haavaa ympäröivään kudokseen tihkuu kudosnestettä.

Yleensä imusuonet kuljettavat ylimääräisen kudosnesteen pois, mutta haavaontelossa ei niitä luonnollisestikaan pahemmin ole - nisiä suonittavat imusuonethan menivät nisien mukana. Lisäksi toinen kolmen taaimmaisen nisän alueelta imunestettä keräävä nivustaipeen pinnallinen imusolmuke leikattiin pois operaation yhteydessä, koska näin tehdään aina metastaasien varalta, jos taaimmaisissa nisissä on kasvaimia. Näin ollen siis kudosneste ei pääse poistumaan haavaontelon alueelta tehokkaasti, vaikka sitä kertyy normaalitilannetta enemmän. Tällöin nestettä tihkuu ja kerääntyy pikku hiljaa ympäröivään kudokseen.

Entäs sitten ihonalaiskudoksessa ritisevä ilma? Tähänkin on olemassa ihan järjellinen selitys: haavaontelo ei ole mikään tyhjiö, vaan sinne kerääntyy operaation aikana ilmaa. Kun haavaontelo suljetaan, ilma jää "loukkuun" ja diffuntoituu hitaasti kohti kudoksia ja kapillaareja, koska siellä hapen osapaine on pienempi kuin ilmassa.

No, mitä teen minä, tästä kaikesta konsultoinnista ja pohdinnasta huolimatta päästyäni töistä? Ajan kotiin sydän pamppaillen miettien, mahtaako Siiri olla kunnossa. No, mitä tekee Siiri? Litisee kyllä yhä, mutta myös kurnuttaa, heiluu ja keikistelee apinansa kanssa ämpäristään piittaamatta ja kiskoo ja ilakoi parhaansa mukaan ulkona, ikään kuin ei sairasta päivää olisi nähnytkään. Tosi kuolleelta näyttää joo. Joku tässä tarvitsee hoitoa ja uuden lääkityksen, mutta en ole ihan varma enää ketä... Seuraavan kerran kun soitan nimeltä mainitsemattomille henkilöille 19446543:tta kertaa pohtien "onkohan se vakavaa", saa huutaa "lääkkeet".

Kivutonta toipumista

2011-03-30T22:16:00.005+03:00

Kyllä Siirin kelpaa! Etukäteen ajattelin, että se olisi ihan onneton, säälittävä ressukka pari ensimmäistä päivää leikkauksen jälkeen, mutta mitä vielä. Kunnon kipulääkitys piti huolen, että mieli virkosi ennätysnopeaan. Eilen illalla Siiri jo söi hyvällä ruokahalulla niin omaa ruokaansa kuin marsujen papanoitakin ja kävi reippaasti ulkoilemassa, tänään se on ollut suorastaan turhankin innoissaan. Kömpelösti Siiri toikkaroi kauluksensa kanssa joka paikkaan, ja ulos mennessä ei meinaa nahoissansa pysyä hykerrellen tyytyväisyyttä. Ihmettelee varmaan, miksei pidemmille lenkeille pääse. Ja mikä ilahduttivinta: tänään iltalenkillä Siiri veti kuin viimeistä päivää! Tuskin mikään muu vakuuttaa Siirin emäntää yhtä hyvin siitä, että Siiri on oma itsensä ja ainakin omasta mielestään täysissä voimissaan. En ikinä unohda niitä muutamaa päivää sterilaatioleikkauksen jälkeen, jolloin Siiri oli todella kipeä ja kulki ehkä ainoita kertoja elämässään käskemättä vierelläni...

Tottakai nopeanoloinen toipuminen on osittain vain kipulaastarin ja puudutteen luomaa illuusiota, mutta kyllä minä silti vahvasti uskon oikein tujuun kivunlievitykseen leikkauksen jälkeen niin ihmisillä kuin eläimilläkin. Kivulla on tarkoituksensa kudostuhon ennaltaehkäisyvaiheessa, mutta toipumista kudostuhosta se ei edistä, päinvastoin. Kipu aiheuttaa stressireaktion, joka vie resursseja paranemisprosessilta. Ja tietysti tehokas kivunhoito on eettisesti tärkeää, sen tietää varmasti jokainen jossain leikkauksessa ollut.

Nyt vähän jännittää, miten toipumisilluusiolle käy, kun otin kipukatetrit pois. Toisaalta kipulaastarin lääkeaineen pitoisuus saavuttaa vakiopitoisuutensa hitaasti, suunnilleen samoihin aikoihin kun tuo puudutteen antaminen lopetettiin, ja leikkauskipu on luonnollisesti pahimmillaan heti leikkauksen jälkeen. Lisäksi aloin antamaan Siirille tulehduskipulääkettä.

Leikkauksen jälkeen

2011-03-29T17:33:00.009+03:00

Siiri-parka ei aamulla ollenkaan aavistanut, mihin tänään oli joutumassa... Vuorossa oli nisäkasvainten poisto-operaatio part 1, jossa poistettiin vasemman nisärivin viisi taaimmaista nisää. Leikkaus sujui hyvin, mutta aika pöllyissähän Siiri nukutuksesta ja kipulääkityksestä on. Leikkaushaava on tosi pitkä, ja epäilemättä myöskin aivan sairaan kipeä. Siirille laitettiinkin Durogesic-kipulaastari, josta vapautuu voimakasta opioidia, fentanyylia. Lisäksi sillä on kipukatetri, johon pumppailen vuorokauden ajan neljän tunnin välein puudutusainetta (Bicain), myös yöllä pari kertaa.

Onneksi Siiri sai parhaan mahdollisen kivunhoidon, sillä tällaisena koiraani lähes yli-empaattisesti suhtautuvana minulla tekee pahaa jo ajatus siitä, että Siirillä on kovia kipuja. Katsotaan, maltanko huomenna jättää sitä lainkaan yksin (no okei, iltapäivällä on vähän pakko), sillä stressitaso on ollut huikea koko päivän ja nyt säpsin koko ajan Siirin opiaattipöhnästä johtuvaa velttoutta ja aavistuksen normaalia viileämpiä jäseniä. Pakko noin kymmenen minuutin välein tarkistaa onko se hengissä, huoh... Come on hei nyt minä, relax! Nisäkasvainten poisto on kuitenkin sentään ihan rutiinitoimenpide, ja Siiri perusterve koira, jonka pitäisi kestää leikkaukset hyvin. Minulla on tietoa, miksen voi käyttäytyä sen mukaisesti?

Saisinko jostain ostettua ihmisten henkistä tasapainoa varjelevan perussuojan/illuusion, jonka ansioista useimpien ei tarvitse päivittäin - saatika kymmenen minuutin välein - miettiä koska tuo rakas eläin tai ihminen kuolee johonkin täysin yllättävään onnettomuuteen, komplikaatioon tms? Tuo tärkeä suoja ei koskaan minulla ole ollut paras mahdollinen, ja kärsi entisestään Sophien kuoltua traagisesti. Se todisti, ettei niitä kamalia onnettomuuksia satu vain "niille muille jossain kaukana", vaan joskus saattaa epäonnen arpa osua myös läheisten tai ehkä vielä joskus itsenikin kohdalle.

In memoriam

2011-03-28T17:33:00.007+03:00

Adamant's Let Me See "Sophie"
2.12.2005-18.3.2011

Koiranäyttelymaailman supertähti ja äitini silmäterä Sophie kuoli äärimmäisen traagisessa onnettomuudessa, jollaista kukaan ei uskoisi osuvan omalle kohdalle ennen kuin se sitten osuu. :-( Sophie oli täysin äidin koira, mutta siltikään en voinut kuin itkeä kuullessani tapahtumasta. Käydessäni hakemassa Siirin ja marsut hoidosta Somerolta aistin joka solullani, että jotain puuttui; niin moni pieni arkinen ja vähän suurempikin asia oli eri lailla, kun Sophie ei ollut joukon keskipisteenä hääräilemässä.

Tyhjää on

2011-03-17T18:00:00.012+02:00

Siiri ja marsut lähtivät tänään hoitoon Somerolle ensi viikon reissuni takia. Tosi outo olo, kämppä tuntuu niin tyhjältä! Minun on ikävä elukoita jo nyt, vaikkei ole tuntiakaan siitä kun eläinkuljetus lähti Someroa kohti. Mitä ihmettä ihmiset oikein tekevät ilman lemmikkejä? Minä en tiedä, sillä kohdalleni ei ole koskaan vielä osunut sellaista aikaa viimeisten 23:en vuoden aikana. Eikä toivottavasti osukaan.

Aamulla heitimme Siirin kanssa viimeisen yhteisen kunnon lenkkimme vähään aikaan, sillä heti reissun jälkeen alkaakin sitten nisäkasvainten poisto-operaatio. Somerolla raukka tuskin suostuu lähtemään lenkeille ilman mamiaan - voi ressukkaa. No, tällä viikolla tuli ulkoiltua senkin edestä, äänekkäitä lähiöjänisjahteja myöten... Olen viime aikoina pohdiskellut jonkinlaisen "kandintaudin" vaivaamana onko Siiri jostain kipeä kun se ei enää vedä yhtä tolkuttomasti lenkeillä kuin ennen, mutta ilmeisesti se on vain turtunut ja kyllästynyt pitkillä juoksulenkeillä jatkuvaan, nykyään täysin luvalliseen ja jopa suotavaan vetämiseen. Vapaana meinaan ruutia löytyy entiseen malliin.

EDIT 18.3. Nyt on entistä pahempi ikävä Siiriä, sillä sain äsken todella järkyttäviä uutisia erääseen toiseen tuntemaani koiraan liittyen. ;-( Ei sitä voi käsittää, miten kaikki voi loppua niin äkkiä, ja niin turhaan. Uskokaa siis minua ja nauttikaa jokaisesta päivästä, joka teille on lemmikkinne kanssa suotu niin kuin se olisi viimeinen yhteinen päivänne. Ja kiittäkää hartaasti kaikista niistä päivistä, jotka ovat jo takana päin.

Nisäkasvainten tarkistus

2011-03-14T10:57:00.022+02:00

Tänään kävimme näyttämässä Siirin nisäkasvaimia eläinlääkärissä. Siirillä todettiin useita hernemäisiä, halkaisijaltaan maksimissaan 1 cm kokoisia patteja oikealla kaikissa muissa paitsi ensimmäisessä nisärivissä, vasemmalla kolmessa taaimmaisessa nisärivissä. Yleistutkimuksessa ei havaittu poikkeavaa.

Keskusteluissa tulivat ilmi juuri ne asiat, joita olen itsekin viime aikoina pohdiskellut ja joiden perusteella päädyin jo ennen eläinlääkärikäyntiä tekemään itse vakaan päätöksen leikkauksen tarpeellisuudesta. Nykyinen suositushan siis on, että kaikki nisäkasvaimet poistetaan ilman, että ruvetaan ohutneulanäyttein edes selvittämään niiden hyvän- tai pahanlaatuisuutta. Periaatteessahan eläinlääkäri ei voi kliinisen tutkimuksen perusteella sanoa ovatko nisäkasvaimet hyvän- vai pahanlaatuisia, ja vaikka voisikin, niin hyvänlaatuiset kasvaimet voivat muuttua pahanlaatuisiksi ja lisäävät näin riskiä kasvaimiin menehtymiseen. Siirillä on vielä niin paljon noita patteja, ettei ole viisasta jäädä katselemaan enää yhtään enempää jos kerran leikkauksella on suuri mahdollisuus palauttaa sen kuolemaan johtavan kasvainsairauden riski kasvaimettoman koiran tasolle. Hävettää, että olen viimeiset pari vuotta työntänyt pääni puskaan ongelmalta ja tuudittaunut autuaasti mutuiluihin sen sijaan, että olisin luottanut omaan tiedonhakutaitooni, tietämykseeni ja järkeeni.

Koko juttuhan alkoi siitä, kun Siirillä diagnosoitiin 12/2008 maitorauhasen hyperplasia juoksun jälkeen. Tällöin nisät olivat täynnä melko suuria, rypälemäisiä ja osittain ryynittyneitä mollukoita. Leikkausta ei suositeltu, ja eläinlääkärin ennustuksen mukaan muutokset pienenivät radikaalisti n. kuukauden sisällä eläinlääkärikäynnistä. Jäljelle jäi kuitenkin pieniä, hernemäisiä ja selvästi rajoittuneita patteja. 3/2009 steriloin Siirin ja siitä saakka nuo nisäkasvaimet ovat säilyneet samanlaisina. En kokenut aikaisemmin tarpeelliseksi poistattaa niitä, sillä niiden historia ja käyttäytyminen viittaavat erittäin vahvasti hyvänlaatuisuuteen ja lisäksi nykyisistä nisäkasvainten hoitosuosituksista huolimatta jonkin verran on vielä vallalla "odota ja katsele" -näkemystä. Kuitenkin kahlattuani viime aikoina läpi ison kasan aiheeseen liittyviä tutkimuksia olen vakuuttunut siitä, että tuo näkemys ei ole alkuunkaan ajan tasalla ja leikkaus on aina paras vaihtoehto olipa kasvainten historia mikä hyvänsä. Asian voi ajatella jopa niin, että mitä kiltimmiltä kasvaimet vaikuttavat, niin sen todennäköisempiä ovat leikkauksella saavutettavat hyödyt! Hyvänlaatuisilla kasvaimillahan uusimisriski on pieni ja voidaan puhua parantavasta hoidosta.

No, takaisin asiaan eli eläinlääkärikäyntiin. Yleistutkimuksen ja nisien hiplailun jälkeen ryhdyimme ottamaan verinäytteita, ja pääsin itsekin ensimmäistä kertaa verinäytteenottoa kokeilemaan. Aika vaikeaa oli... Saatiin kuitenkin näytteet Siirin kiltisti ja kärsivällisesti antaessa tökkiä molempiin etujalkoihin reikiä. Arvot olivat viitearvojen sisällä AFOS-arvoa lukuunottamatta, mutta sekään ei ollut koholla mitenkään hälyttävästi. AFOS eli alkaalinen fosfataasihan siis on eräs maksaentsyymi, jonka pitoisuuden nousu veressä kertoo maksakudoksen tuhosta. Siirillä kuitenkaan kyse tuskin on mistään vakavammasta, joten jäämme tuon osalta vain seurailemaan tilannetta.

Röntgenissä Siiristä otettiin nisäkasvainleikkauksia edeltävät rutiininomaiset thorax-röntgenkuvat kolmesta suunnasta metastaasien varalta. Mitään ei alustavasti löytynyt, tosin jäämme vielä odottelemaan röntgenlääkärin lausuntoa. Kaikkiaan siis kontrollitutkimuksissa ei leikkaukselle havaittu estettä, joten ensimmäinen leikkausaika on nyt varattu.

Kuten viime postauksessa arvelinkin, Siirille ehdotettiin kasvainten poistoa kahdessa erässä niin, että operoidaan yksi puoli kerrallaan kuukauden välein. Toiseen nisärivistöön tehdään radikaali mammaektomia eli koko nisärivistö poistetaan kokonaisuudessaan. Vasemmalta puolelta poistetaan todennäköisesti kolme viimeistä maitorauhasta. Pankrottiahan tämä operaatio minulle tietää: Siirillä ei ole vakuutusta eikä minulla ylimääräistä reilua tonnia. Mutta kuten aikaisemmin jo sanoin: jos saan tällä tavoin yhdenkin terveen elinvuoden Siirille lisää - kuten todennäköistä on - niin kasvainten poisto on ehdottomasti tuon rahasumman arvoista. Nyt ei olla ostamassa materiaa, vaan lisää yhteistä aikaa. Joskaan eihän yhteisten vuosiemme arvoa voi rahalla edes mitata.

Edit 14.-15.3. Muokattu kertomusta ajan tasalle ja neutraalimpaan ja täsmällisempään muotoon. :)

Prosessi nisäkasvainten poisto alkakoon

2011-03-09T10:51:00.008+02:00

Siirillä on jo kauan ollut pieniä, hyvänlaatuisia nisäkasvaimia, jotka eivät ole kasvaneet mihinkään. Yksi päivä kuitenkin hiplailin niitä itkeskellen valehtelematta koko illan miettiessäni, onko yksi mahdollisesti hieman suurentunut, ja päätin, että aivan turha minun on järkeäni niiden takia menettää. Täysin typerää vain "odottaa ja katsella" kun on olemassa sellaisia asioita kuin eläinlääketiede ja kasvainkirurgia. Itse asiassa on todella hämmästyttävää, etten jo paljon aikaisemmin ole tarttunut tuumasta toimeen ja poistattanut noita, vaan tuudittaunut mutu-henkisiin mielipiteisiin ja arvioihin tyyliin "ei ne sitä koskaan tule vaivaamaan". Ehkä ei, ehkä kyllä. Ei voi tietää, sillä hyvälaatuinen kasvain ei ole koskaan ehdottomasti mikään stabiili, lopullinen tila, vaan sitä on aina pidettävänä potentiaalisena vaiheena kasvaimen progressiossa hyvänlaatuisesta pahanlaatuiseksi. Sillä kaikki pahanlaatuiset kasvaimet ovat kehittyneet hyvänlaatuisista. Kukaan ei voi ennalta ennustaa, tuleeko hyvänlaatuiseen kasvaimeen ajan kuluessa mutaatioita, jotka muuttavat sen kiltistä, selvästi rajoittuneesta kasvaimesta aggressiiviseksi ja metastaaseja lähettäväksi pirulaiseksi. Siinä vaiheessa voikin olla jo myöhäistä tehdä yhtikäs mitään, joten parempi hoitaa homma pois päiväjärjestyksestä silloin kun kaikki on vielä hyvin!

Myönnän kyllä, että tuollaiset harmittomat pienet kasvaimet ovat englanninspringereillä yleisiä ja sprinkut voivat niiden kanssa elellä onnellisesti vanhuuteen saakka. Kuitenkin jos noiden poistaminen vähänkin lisää todennäköisyyttä yhteenkin lisäelinvuoteen - kuten tutkimukset selkeästi osoittavat - niin niiden poistaminen on minulle joka sentin arvoista. Isoissa koiratalouksissa ei välttämättä ole niin nuukaa elääkö joku tarpeettomaksi käynyt eläkeläismummokoira 12 vai 13 vuotta, mutta tällaiselle vannoutuneelle yhden koiran ihmiselle sillä on todella suuri merkitys - paljon suurempi kuin sillä, saanko tilalle uuden hienon harrastuskoiran. En edelleenkään halua uutta koiraa, vaan ennen kaikkea nauttia Siirin terveistä elinvuosista niin kauan kuin ikinä vain mahdollista.

Mutta enivei, eläinlääkäriaika kasvainten tarkistusta varten on varattu ja olen vakaasti päättänyt, että poistatan mahdollisuuksien mukaan kaikki Siirin kasvaimet, maksoi mitä maksoi. Luulen, että ehdottavat kasvainten määrän ja hajaantuneen sijainnin takia täydellistä masektomiaa kahdessa erässä - will see.

Kirjoittelen varmaan prosessin myötä aiheesta tarkemmin, sillä olen jo koulunkin takia opiskellut aihetta ja teenpä siitä parhaillaan kanditutkielmaakin. Itse asiassa palaan tästä kahlaamaan koiran nisäkasvainten metastointia käsitteleviä artikkeleita...

Viikon liikunnat

2011-03-06T17:18:00.007+02:00

Olen nyt jotenkin superinnostunut kaikista liikunta- ja ravintojutuista, ja tuntuu, että tarvitsisin jonkun ihan oman kanavan niihin liittyviä pohdiskeluja ja seurantaa varten. En kuitenkaan ole halukas pitämään mitään omaa lifestyle-blogia tms. vaikka niitä rakastankin lukea, joten kai sitten vain pistän näitä liikuntajuttuja tänne hassusti koirailujen ja marsuilujen sekaan. :-D Puolustukseksi voin sanoa, että Siiri on hyvin vahvasti osallisena liikuntaharrastuksessani - jos minä liikun aktiivisesti, niin yleensä liikkuu Siirikin!

Koska kammoan nykyään Kalorilaskurin kaltaisia palveluita, joihin kirjataan orjallisesti ylös kaikki päivän syömiset ja liikunnat (kalorien laskenta sucks), niin ajattelin sen sijaan ruveta kirjaamaan liikkumisia fiiliksineen viikottaisten treenilokien muodossa ylös tietokoneelle ihan omalle kovalevylle. Joskus sitten pistän niitä tännekin, koska julkinen loki on tosi hyvä persiillepotkija.

MA kävelylenkki 45 min
TI juoksulenkki 45 min (perus)
KE kävelylenkki 45 min, zumba 1 h
TO salitreeni 1 h (1-jakoinen ohjelma, perusliikkeitä vapailla painoilla) + agilitytreenit
PE lepo
LA juoksulenkki 30 min (perus, piti olla pidempi ja tempo, mut mut...)
SU juoksulenkki 1,5 h (kevyt)

Salilla en ollut käynyt nyt n. kuukauteen, ja voi luoja miten mannaryyneiksi lihakset siellä menivätkään! Perjantaina en saanut lähdettyä edes kevyelle kävelylenkille Siirin kanssa (vähänkö tuli huono omatunto), ja lauantain juoksutreeni meni totaalisen pipariksi kun yritin väen väkisin vetää tempotreenin (40 min reipasta juoksua + verryttelyt ja lämmittelyt) kipeillä ja palautumattomilla, kyykyllä ym. massaliikkeillä rääkätyillä lihaksilla. Eihän siitä tullut yhtikäs mitään: jo alkuverkassa tuntui siltä, kuin olisi ollut jaloissa lyijyä ja reipasta vauhtia juokseminen oli silkkaa helvettiä. Niinpä annoin lihaksilleni armoa, ja kymmenen minuuttia vähän kovempaa juostuani hidastin ja käännyin ennen aikojani takaisin. Kauhea kokemus!

Vielä tänäänkin oli vähän doms-kipuja ja pitkän lenkin alku olikin epäilyttävästi eilisen kaltainen, mutta puolen tunnin kuluttua koin onneksi saman ilmiön kuin niin monta kertaa aikaisemminkin: juoksu alkoi yhtäkkiä kulkea kevyesti kuin unelma. Niinpä kipittelin onnellisena Siirin kanssa Kivinokkaan ja takaisin.

Suhdeongelmia ja ongelmasuhteita...

2011-03-01T10:11:00.006+02:00

...poikamarsuilla meinaan. Aika pian palattuani marsuineni takaisin Helsinkiin särkyi illuusioni neljän marsuni ikuisesta onnellisesta ja ongelmattomasta yhdessäolosta, sillä William alkoi kiusata Jamesia. Se ei antanut tämän tulla lähellekään ja tyrannisoi Jamesia myös ajamalla sen pois kaikilta ruokapaikoilta yms. milloin nyt pikkuherraa sattui huvittamaan. Välillä tuli pieniä mylläköitäkin, ja noin kuukauden tuota menoa seurattuani en enää vain kestänyt katsella Jamesin ainaista surkeaa kökötystä mökissään.

Ajattelin ratkaisevani ongelman parinvaihdolla, ja James pääsi maailman luotettavimpana, kaikkien kanssa toimeen tulevana marsuna pitämäni Edwinin seuraan. Edwin on kuitenkin uusien marsujen saavuttua keksinyt ruveta hurisemaan ja nylkyttämään, ja sitähän James ei sietänyt sitten ollenkaan. James alkoi vedellä Edwiniä turpaan ihan surutta - kiusatusta tuli siis kädenkäänteessä kiusaaja. Kerran oltuani illan ja yön poissa ja palattuani kotiin löysin marsut aivan jäätävän hyisistä tunnelmista lopen uupuneina ja nuhjuisen näköisinä, eli ilmeisesti poissaollessani oli tapeltu oikein antaumuksella ja pitkän kaavan mukaan. Eihän siinä voinut muuta tehdä kuin laittaa marsut erilleen rauhoittumaan.

Tällä hetkellä kokeilen viimeistä mahdollista pariratkaisua, eli yhdessä ovat nyt James ja Anton ja William ja Edwin. Kuluneen viikon perusteella tämä vaikuttaisi toimivimmalta: James ja Anton sietävät toisiaan kohtuullisesti, ja William ja Edwin ovat oikein ylimmät ystävät. Ei Jamesista kyllä taida mitään sydänystävää kenenkään kanssa tulla, sillä se vaikuttaa yhä vähän angstiselta ja epäsosiaaliselta kaikkien kanssa, mutta pääasia on, etteivät nuo kohtuuttomasti toisistaan stressaa.

Välillä nämä marsujen suhdeongelmat ovat ketuttaneet urakalla, varsinkin kun tasan tarkkaan tiedän, mikä niihin olisi parhaiten tepsinyt: suuret tilat ja elo yhtenä laumana Someron malliin. Edelleen marsut saavat lähes päivittäin juosta yhdessä, ja silloin mitään ihmeempiä ongelmia ei koskaan ole. Kuitenkin sitä aitausta joudutaan vielä odottelemaan jonkin aikaa, kuten eräässä aikaisemmassa postauksessa olikin puhetta.

Siirin kanssa olemme nyt elelleet hiljaiseloa, sillä viime viikkojen agitreenit ovat jääneet välistä mm. pakkasen ja Purinan käyttökiellon takia. Muuten on pidellyt niin kiirettä, ettei oikein ole vakiolenkkejä kummempaan touhuiluun ollut aikaa ja energiaa. Toissapäivänä kyllä teimme sitten sitäkin ihanamman 1,5 tunnin juoksulenkin Kivinokkaan huikean aurinkoisessa säässä - olipas taas mahtavaa, ja tuo Kivinokka lumosi minut täysin! Kuntokin on ilmeisesti noususuunnassa, sillä vauhti on kasvanut (nyt 9,2 km/h) perstuntuman lenkin syketasosta (=leppoisa peruskuntotaso) pysyessä ennallaan. Sykemittariahan minulla ei toistaiseksi ole, pitäisi varmaan jossain vaiheessa hankkia.

Viikko sitten Siiri oli vuorokauden hoidossa uudessa paikassa, ja voi herranjestas tuo on sitten ihan mahdoton ressukka ilman mamia. Oli kuulemma vain odottanut minua oven takana reagoimatta oikein mihinkään ympäristön tapahtumiin. No, tuohon samaan apatiaanhan Siiri vaipuu aina hoidossa, ihan yhtä lailla jopa Somerolla. Siellä se ei lähde lenkeillekään kun ilman hihnoja voi jäädä pihaan oven taakse kököttämään.

Lisäksi ollessani Siirin kanssa itse kylässä, esim. juuri Somerolla tai poikaystäväni luona, se on jotenkin levoton normaaliin verrattuna. Täällä omassa kodissa Siiri vaan nukkuu, nukkuu ja nukkuu autuaasti pedillään, mutta "vieraissa" se kyttää ja valvoo jaloissa pyörien jokaista liikettäni ihan rasittavuuteen saakka. Mami, mamimamimami. Oma mami ja oma koti ovat Siirin suurin onni! Miten se ikinä pärjää maaliskuun lopussa, jolloin lähden viikon lomamatkalle?

Agikisailua

2011-02-13T13:00:00.004+02:00

Käytiin eilen illalla Hyvinkään kisoissa hyllyttämässä pari rataa. Tarjolla oli kaksi Ritva Herralan suunnittelemaa agilityrataa ja etenkin ensimmäinen oli teknisesti varsin kinkkinen - paljon ei tuloksilla sillä radalla juhlittu, nollia tuli yksi ja hyllytysprosentti oli suuri. Varsinkin oikeisiin putken päihin ohjaamisen kanssa sai molemmilla radoilla olla tarkkana. Hyllyhän meillekin sitten napsahti, ja ihan perusohjausmokan takia. Siiri oli tulossa mutkaputkesta, ja tarkoitus oli jatkaa viistosti vasemmalle muurille. No, tein siinä kohtaa saman typerän virheen mitä joskus treeneissäkin, enkä ollut vastaanottamassa Siiriä putkelta vaan jätin sen selän taakse olettaen sen osaavaan kääntyä muurille itse... No eihän se kääntynyt, vaan hyppäsi suorassa linjassa putken tulopään kanssa olleen pituuden väärään suuntaan. Näin siinä käy, jos olettaa eikä ohjaa. Siiri oli kyllä mukavan pirtsakka ja sinkoileva radalla, ei ollenkaan niin tahmea mitä viime kisoissa - siitä olen todella iloinen. Se olisi tuolla tuulella vaatinut paljon tiukempaa ja kurinalaisempaa ohjausta.

Toisella radalla Siirille tuli ensin kieltovirhe mutkaputkella, jonka taaempaan päähän piti ohjata hyppy-muuri-irrottelun jälkeen. Olin luultavasti niin keskittynyt ohjaamaan Siiriä ohi putken väärän pään, että unohdin kääntää ja "työntää" sen suoraan juoksulinjaan nähden poikittain sijainneeseen putken päähään. Putken jälkeen oli 90:en asteen avokulma kepeille, rengas ja hyppy 90:en asteen kulmassa juoksulinjaan nähden. Tässä kohtaa Siiri jostain syystä ajautui hypyn väärälle puolelle ja hyppäsi sen väärään suuntaan. Joku ohjausmoka varmaan sekin - vaikea analysoida näitä omia suorituksia jos ei kisoissa satu olemaan suoritustamme silmä tarkkana tiiraavia tuttuja, sillä harvoin tiedostan ja muistan tarkkaan mitä tein radalla. :-D

Tänään käytiin hakemassa oikein kunnon euforiaa ja aurinkoterapiaa ulkona 1,5 tunnin juoksulenkiltä. Olipas ihanaa, minä sitten rakastan noita pitkiä, verkkaisia juoksulenkkejä! Niillä saa väsytettyä kunnolla itsensä, mutta samalla voi antaa ajatusten virrata ja nauttia maisemista. Ja kuten jo olen todennutkin, niin pitkillä ja rauhallisilla lenkeillä karpin rasvapolttoinen moottori on parhaimmillaan. Vauhti oli täsmälleen sama (8,7 km/h) mitä viikko sitten, mutta kesto hieman pidempi. Hyvin jaksoin juosta, ja varmaan olisi mennyt paljon enemmänkin kilometrejä. Täytyy muistaa, että vielä viime syksynä tunsin itseni sankariksi juostuani vaivaisen viiden kilometrin lenkin.

Lisää onnistumisagittamista

2011-02-10T19:53:00.003+02:00

Onpas ollut hässäkkää tämä viikko! Ja silti vain nyherrän joidenkin ratapiirrosten kanssa sen sijaan, että olisin tekemässä jotain tärkeämpää, mutta agilityinnostus ei katso kalenteria. ;-) Kannattaa ottaa siitä kaikki ilo irti nyt kun sitä kerran piisaa!

Teimme Minnan K9-treeneissä kahta samantyyppistä hyppyrataa, joista ensimmäisen ratapiirros yllä. Alkuun palkkaa ekasta esteestä viime kisojen lähtökooman takia, sitten rataa työstämään. Ohjausta alkuradan putken oikeaan päähän kokeilin sekä kutsuhypyllä kakkosesteen takaa että pakkovalssi-valssi-yhdistelmällä - molemmat toimivat. Nelonen kauniisti takaakiertona, kepit väärältä puolen hyvin (sic!). Kutosen jälkeen ensin turhan pitkä kaari valssilla, jaakotuksella tuli tiukempi käännös (ylläri!). 13:sta Siiri meni ensin ohi kun olin vähän myöhässä valssissa. Kaikkiaan ekalla kierroksella tuli siis tuo yksi kieltovirhe, toka kierros vedettiin nollalla läpi.

Toinen rata oli tämännäköinen. Tehtiin se kaksi kertaa nollalla läpi, ja hyvin tehtiinkin! Ohjaus oli ajoissa ja ajatus koko ajan mukana radalla, Siiri teki hyvin ja mm. haki hienosti kepit ja kesti valssin niiden jälkeen, meni kauniisti takaaleikkauksella puomille ja teki hienot juoksukontaktit (meidän ehdoton vahvuus!). On tuo agility helppoa kun se sujuu. :-D Kepeilläkään ei tullut tänään yhtä ainoata virhettä, joka oli oikein balsamia - vai sanoisinko enemminkin tujua kortisonirasvaa - kroonisen keppiangstin aiheuttamille haavoilleni.

Vakavasti puhuen olemme kyllä ihan oikeastikin mielestäni kehittyneet talven aikana - jos ei niitä keppejä nyt kuitenkaan vielä lasketa. Ihan eri fiilis nykyään radoilla, kun on enemmän itseluottamusta ja kykyä suunnitella omaa ohjaamista. Tällöin ajatus on todennäköisemmin mukana radalla myös koiran kanssa, eikä homma mene aina sellaiseksi ihme räveltämiseksi ja "mä-en-osaa-mitään" -kiukutteluksi. Nyt saattoi onnistumisiin kyllä vaikuttaa kyllä sekin, että ehdin kerrankin lenkkeilyttää Siirin kunnolla ennen treenejä ja se oli siksi aivan täydellisessä vireessä: keskittynyt, äänetön ja samalla säpäkkä ja vauhdikas!

Kuvia Hyvinkään agilitykisoista

2011-02-06T23:45:00.002+02:00

Kuvat Jukka Pätynen (koirakuvat.kuvat.fi)

Lenkkeilyä

2011-02-06T13:36:00.004+02:00

Käytän tätä blogia entistäkin "häikäilemättömämmin" ihan vain apuvälineenä omiin tarkoituksiini, ja rupean vähän seurailemaan täällä juoksuharjoitteluni edistymistä riippumatta siitä liittyykö se koiriin (tai marsuihin, hehheh...). Haluan edes vähän jotain dataa talteen mahdollisesta kehittymisestäni. No, eiköhän tämä blogi ennen kaikkea juuri itseäni varten ole olemassa. :-)

Sunnuntaisin on minulla aina nykyään ohjelmassa pitkä, rauhallinen juoksulenkki, jotenpa siis juostiin Siirin kanssa vajaan 12:sta kilometrin lenkki Herttoniemessä. Aikaa kului 1 h 20 min, ja se tekee juoksuvauhdiksi n. 8,7 km/h. Tavoitteeni on juosta puolimaraton kahdessa tunnissa, joten töitä vielä on. Onhan tuo juoksuvauhti vuodenvaihteen jälkeen pikkuhiljaa hilautunut ylöspäin, joten eteenpäin mennään.

Juoksu kulki ihan mukavasti, kunhan alun puurojaloista vain pääsi eroon! Sen jälkeen tuntui pitkään siltä, että tässä voisi juosta maailman tappiin kuin Forrester Gump ikään. Minä kun olen tällainen turhankin spontaanisti hiilareita välttelevä karppaaja, niin "juoksuflow" tulee yleensä vasta n. puolen tunnin kuluessa ja vain pitkillä lenkeillä rasvakoneen pyörähdettyä kunnolla käyntiin. Spurtit ja temmot sujuvat todella vaihtelevasti kun en niitä hiilareita edelleenkään tarpeeksi pistä naamariin... Esimerkiksi eilen intervalleissa jalat olivat kuin lyijyä ja syke huiteli ties missä.

Siiri kulki taas hienosti välittämättä sunnuntain lenkkiruuhkasta, kuten aina. Kyllä silti vaan odotan jo kovasti kevättä, että pääsemme kunnolla taas valtaamaan hiihtäjien viemät lenkkipolkumme! Toki latujen vierellä on nytkin pakko lähes joka lenkillä juosta, sillä pelkästään kävelijöille varattuja reittejä on todella vähän enkä pelkästään kaduillakaan pysty pitkiä lenkkejä tekemään. Onneksi mitään huutoja ei tänä talvena ole vielä tullut.

Pitää myös tähän samaan syssyyn antaa täydet propsit Viikin/Herttoniemen koiranomistajille! Te olette mahtavia! Aina ihan huuli pyöreänä lueskelen koirafoorumien keskusteluja kaupunkien vastuuttomista koiranomistajista, jotka antavat tottelemattomien rakkiensa häiritä vapaana muiden ihmisten ja koirien elämää. Minulla kun ei vielä koskaan asuessani kaupungissa - ensin vuoden Turussa, nyt takana reilut 2,5 vuotta asumista Helsingin Viikissä - ole tullut lenkillä vastaan tilannetta, jossa joku vapaana oleva koira olisi tullut häiritsemään meitä. Toistan, ei koskaan (sic)! Sen sijaan maalla on kyllä sattunut joskus ikäviä tilanteita, kun pihaan yksin unohdetut yli-innokkaat uroskoirat ovat tulleet ahdistelemaan Siiriä.

Kakkosten korkkaus ja eka LUVA + agilitypohdintaa

2011-02-05T18:19:00.014+02:00

Olipas perin agilityntäyteinen päivä! Aamulla olimme agilitytreeneissä BAT-hallilla. Ohjaaja ei ollut paikalla, mutta saimme kyllä kaikenlaista pientä kivaa treenailtua vaikka Siiri räyhäsikin niin, että koko halli raikasi.

Iltapäivällä oli HAU:n järjestämät kakkosluokan kisat, joissa tarjolla oli hyppyrata ja kaksi agilityrataa, kaikilla tuomarina Kari Jalonen. Ihanaa, kun kaikki radat olivat peräjälkeen niin ei tarvinnut koko päivää Purinalla viettää! Ensimmäinen rata, hyppäri, meni melkoiseksi estesähläilyksi: kepeiltä keskeltä virhe, pituudelta kaatui pala ja lopuksi vielä putkelta kielto ihan helpossa kohdassa. Varmaan en loppusuoralla enää juuri panostanut ohjaamiseen. Yliaikaakin tuli jotain seitsemän sekuntia kaikkien korjailujen takia, eli ei järin hieno aloitus...

No, ei muuta kuin uutta rataan putkeen vaan. Nyt me onnistuimme: saldona 0-tulos, AV -2,82, sijoitus 3/30 ja ensimmäinen LUVA kakkosista! Nollia ei tainnut kolmen parhaan lisäksi muita tulla, ja se oli meidän onnemme, sillä vauhdissahan Siiri ei parhaimmillaankaan tule koskaan pärjäämään bordercollieille jo pelkästään fysiikkansa takia.

Viimeisellä radalla tuli taas keppien keskellä samanlainen aivan turha virhe kuten ekallakin radalla ja pian sen jälkeen hyllytimme radan Siirin mennessä putken väärään päähän. Voi halvatun vattu noita keppejä, siis oikeesti nyt jumalauta, Siiri on kerrassaan vaan niin huono niillä ja virheitä tulee, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, treeneistä ja kisoista toisiin, väärällä ja oikealla puolella, varmisteltuina ja huolimattomasti ohjattuina. Minun puolestani kaikki maailman kepit saisi työntää ikuisiksi ajoiksi paikkaan jonne aurinko ei paista, sillä ei kyllä suoraan sanottuna ole hajuakaan miten tuota kroonisen epävarmalle ja huonolle tasolle jämähtänyttä keppien suorittamista lähtisi parantamaan. No joo, tietysti treenata pitäisi niitä paljonpaljonpaljon ja vielä vähän enemmän, mutta kaikesta huolimatta en kuitenkaan ole valmis maksamaan näin talvella pk-seudun huimia hallivuokraushintoja pelkkien keppien takia kun kaksissa ohjatuissa treeneissäkin jo käyn. Niissä olen treenannut keppejä sen minkä olen voinut, joten nyt on vähän no can do -olo.

Toinen näissä kisoissa kristallisoitunut, agilityuraamme vielä jossain vaiheessa jarruttava ongelma on Siirin liian hidas vauhti. Kyllä, luitte aivan oikein, myös kaikki meidän kanssa samoissa treeniryhmissä treenaavat. Okei, kuten jo sanoin, Siiri ei tule ikinä mitenkään yltämään bortsujen tasolle vauhdissa ja sitä minun on ihan turha harmitella, ja sprinkuksi sen vauhti on kisoissakin ihan ok. Kuitenkin näitä himmailukisoja on nyt viimeisen puolen vuoden aikana ollut liikaa, ja minun on pakko myöntää, että kisatilanteissa Siiri ei ole sama koira kuin treeneissä. Se saattaa tehdä ulkopuolisen silmin siistiä, reipasta ja hyvää työtä, mutta se ei kuitenkaan yksinkertaisesti ota itsestään läheskään täysiä tehoja irti. Onhan se nyt aivan selvää kun vertaa esim. treenien ja kisojen ohjauspohdintojani: treeneissä hiomme ennakoivaa ohjausta ja mietimme ehdinkö tekemään sitä ja tätä, kisoissa taas saan parhaani mukaan vedättää ja hoputtaa Siiriä. Treeneissä Siirille on tullut jo tavaksi sinkoilla sumeilematta sinne esteelle minne sen nenä näyttää ollessani hitusenkin myöhässä, kisoissa taas estehakuisuutta on turha pelätä ja miettiä ohjausta suunnitellessa. Njoo, onhan tuolla puolensa. :-D

No, ehkä saan kuitenkin laukaistua jotenkin nuo Siirin kisahimmailut, sillä ne tuntuvat painottuvan paljolti radan alkuosuuteen, kuten tänäänkin. Kisalähdössä Siiri on kuin huumattu normi-Siiriin verrattuna, mutta yleensä aina jossain vaiheessa se huomaa, että ai tää olikin tämä juttu, eihän tässä tapahdukaan mitään pahaa. Loppusuoralla Siiri onkin sitten jo täydessä vedossa, ja maalissa kiskotaan hullun lailla lelua. Siispä palkkauksen painopistettä pitää siirtää treeneissä alkuun - paljon palkkaa heti jo ENSIMMÄISEN esteen jälkeen yhdistettynä kisamaisiin alkuvalmisteluihin! Viime aikoina olemme tehneet paljon täyspitkiä ratoja, joilla olen palkannut aina vasta aivan lopussa.

Oho, tulipas kauheasti negatiivissävyistä juttua, vaikka oikeasti tämä päivä oli ihan hieno! Meillä on ollut tulosten puolesta erinomaisen onnistunut agilityvuoden avaus, ja motivaatio lajiin ja halua kehittyä siinä on kova.

Onnistumisagit

2011-02-03T21:10:00.005+02:00

Jos viime viikolla oli ketutusagit, niin tällä viikolla oli sitten onnistumisagit! Ruuhkaakaan ei ollut juuri lainkaan, joten ehdin hyvin ulkoiluttaa Siiriä juuri ennen treenejä. Se varmaan auttoi pahimpiin kuumumisiin ja sinkoiluihin.

Tehtiin ylläolevaa kolmosluokan hyppyrataa. Tosi kivan ja selkeänoloinen rata, vaikka omat koukkunsa siinäkin oli näennäisestä helppoudesta huolimatta. Heti ensimmäinen kierros vedettiin kuitenkin virheettömästi läpi yhtä pujottelun viimeisessä välissä tullutta virhettä lukuunottamatta. Hienosäätöä toki löytyi: ensimmäinen ohjaussuunnitelmani sisälsi mm. ryysimisen valssaamaan seiskaputken jälkeen, mikä ei ollut kovin fiksua - kiirehän siinä tuli. Niinpä seuraavalla kierroksella lähetin koiran putkeen ja menin passiin pussin luo, ja vasta sen jälkeen puolenvaihdos. Tällaista ennakoivaa ohjausta ehdottomasti lisää ohjaussuunnitelmiini - Siiri on hyvin estehakuinen koira, joten ihan turha koko ajan juosta sen rinnalla kun voi kaikessa rauhassa ilman hurjaa spurttaamista lähettää sen esteelle ja mennä itse valmiusasemiin seuraavan esteen luo. Tällä tavoin ohjaus on paljon todennäköisemmin ajoissa!

12:sta jälkeen tiukka haltuunotto ja lähetys renkaalle, jonka jälkeen pituus takaaleikkauksella. Seuraavaksi saatoin taas hyödyntää Siirin estehakuisuutta, joten Minnan ohjeiden mukaisesti lähetin Siirin "pimeään putkensuuhun" ja kiersin itse putken sen toiselta puolen. Toimii heevetin hyvin! Tosin vikalla eli kolmannella kierroksella unohdin kääntää rintamasuuntaa ja "vetää" koiran oikealla kädellä putkeen, jolloin Siiri luonnollisesti meni putkensuun ohi ihan niin kuin ohjattiin. Enivei, tuolla tekniikala jäi hyvin aikaa ennakoivaan valssiin esteellä 16.

Kaikkiaan vedettiin musta molemmat tosin hyvin ja opin mm. että kannattaa luottaa Siirin estehakuisuuteen ja oikeasti hyödyntää sitä!

Sori, tämä blogi on nykyään ennemminkin minun oma henkilökohtainen agitreenipäiväkirja. Jatkan silti tätä tyyliä agitreenien ylöskirjauksessa niin kauan kuin intoa vaan riittää, sillä olen havainnut, että kaikista tämäntyyppisistä oppimispäiväkirjoista on minulle todella paljon hyötyä! Vaikken myöhemmin koskaan näitä lukisikaan, niin asiat jäävät näin paremmin mieleen seuraavaa kertaa ajatellen.

Tavoitteita, unelmia, kisoja... Joo! Jee!

2011-01-29T23:15:00.008+02:00

Halusin vain tulla kertomaan, että tänään oli hyvä päivä!! Huolimatta siitä, että palailin eilen yöllä kolmen aikoihin kotiin sain vaikka mitä aikaiseksi. Tein ahkerasti koululla supermielenkiintoisia kouluhommia (farmis on ihan mun juttu!), tiskasin viikon aikana kertyneen massiivisen tiskivuoren, treenasin Siirin kanssa tokoa, heitin juoksulenkin ja lopuksi huilailin sylittelemällä marsuja. Kaikki sujui ihan superhienosti! Siiri oli aivan ihana tokotreeneissä, tuli ihan tippa linssiin - se suorastaan säteilee iloa ja onnea aina päästessään tokotokomaahansa ja kanavoi valtavan intonsa juuri siihen mihin pitääkin (no okei, mitä nyt "vähän" heittää ylimääräistä rundia tokoleluineen, mutta se suotakoon neidille :-). Heti sen jälkeen juoksimme vetoja, ja kivasti kulkivat nekin. Ensimmäistä kertaa suorastaan nautin kunnon spurttailuista Siirin kanssa siinä missä ennen olisin halunnut aina vain hölkötellä pitkiä lenkkejä rauhalliseen tahtiin ja antaa ajatusten virrata. Kyllä kaikkeen treeniin tulee ihan uusia sävyjä vanhojen rinnalle kun on joku selkeä, konkreettinen tavoite, jota varten treenata! Varmaan noista tiukoista spurteista on hyötyä agiakin ajatellen, sillä pelkät hölkkäilyt eivät oikein ehkäise hyperventilaatiokohtauksia maalissa pitkän radan päätteeksi. ;-)

Pistin sitten samaan syssyyn vielä kisailmoittautumisia matkaan: nyt ei HCR:stä ole enää perääntymistä, ja ensi kuuksi olisi tiedossa ainakin viisi agistarttia. Jonkun tokoilmonkin laitan matkaan heti, kun aukeaa ilmoittautumisaika sopivaan maaliskuun kisaan. Jee! Tavoitteita, treeniä, kisoja!

Ketutusagit

2011-01-28T09:48:00.004+02:00

Hitsi olin jotenkin kettuuntunut eilen agitreeneissä! Kehä I oli poikkeuksellisen tukossa ajellessani klo 17:sta treeneihin, ja myöhästyin niistä n. 20 minuuttia (*painokelvotonta tekstiä*) - ei hyvä alku, oli ketutuskertoimet korkealla jo valmiiksi... Ensimmäinen suoritus menikin sitten melkoiseksi räiskimiseksi, Siiri oli vaihteeksi perin estehakuisella tuulella. No, enkös sitten ärsyyntynyt siinä Siiriinkin vaikka omaa huolimattomuuttahan se aina on, jos Siiri pääsee karkaamaan väärälle esteelle (surprise, surprise!). Esim. 8-9 -välillä Siiri roiskaisi ensin takanaolevalle aidalle, ja ihmettelin että WTF. No, olisi ehkä kannattanut olla katse koiraan päin vastaanottamassa sitä sen tullessa putkessa eikä kokonaan selin koiraan kääntyneenä olettaa, että kyllä se perässä pituudelle tulee. OHJAA, PRKL, ÄLÄ OLETA. Sama juttu loppuradalla välillä 23-24: koiralle piti oikealla kädellä kertoa, että nyt ollaan kääntymässä pituudelle eikä vain juosta poispäin.

No, toisella kierrokselle saatiin nämä pahimmat säntäilyt kuriin. Okseri-putki -välillä tuli edelleen kielto, koska liike pysähtyi liian aikaisin eikä Siiri jostain syystä hakenut itsenäisesti putken suuta. Lisäksi Siiri tuli aitojen 13 ja 14 välistä - tässäkin virheenä se, että ohjaava liikkeeni pysähtyi liian aikaisin. Vastaanotto alussa aidan 2 takana oli yllättävän vaikea vähän joka kierroksella, sillä olin hyvin lähellä estettä sen vinouden takia. Vastaavaa ei olla aikaisemmin harjoiteltu, ja siksi Siiri helposti kiersi esteen.

Viimeisellä kahdella aidalla käytin jaakotusta. Alussa olin aina myöhässä, ja kaarros levisi. Jaakotus pitää aloittaa ennakoiden jo ennen ponnistusvaihetta, jotta koira tietää varautua tulevaan käännökseen!

Marsumaisia ajatuksia

2011-01-25T15:11:00.007+02:00

Palailimme tosiaan tuossa reilu viikko sitten takaisin Helsinkiin omaan kämppääni Somerolta, jossa marsut tosiaan saivat elellä laumassa suuren suuressa aitauksessa. Ai että se oli ihanaa aikaa! Marsujen hoitotuokio oli tuolloin minulle joka päivä todellinen henkireikä, ja saatoin pitkän tovin vain istuskella ja katsella niiden touhuja. Ehdimme kai tottua liian hyvään, sekä marsut että minä, sillä paluu entiseen marsumaiseen elämään, johon kuuluu pareittain elo kerroshäkeissä, on tuntunut suorastaan raivostuttavalta ja vähän surulliseltakin. Tuntuu, että marsut vain syövät ja kököttävät paikoillaan 156x50 cm:n kokoissa loosseissaan - entinen jatkuva pulina ja pienten tassujen vipellys on kuin muisto vain. No, ei nyt aivan sentään: pojat saavat päivittäin jaloitella yhdessä, ja silloin vauhtia ja vipinää riittää entiseen malliin. Ainoa vaan, että neljä marsua sotkevat lattialla aivan järkyttävän paljon! Pissalammikoissa uivien lukemattomien papanoiden linttaantuessa kiinni kylppärin kaakeleihin alkaa minunkin kaltaista ei turhan tarkkaa antihygieenikkoa hirvittää.

Ehdoton ykköshaaveeni ja suunnitelmani marsujen osalta tälle vuodelle onkin saada ne jälleen laitettua isoon aitaukseen yhdeksi laumaksi. Tässä nykyisessä kämpässä se nyt vaan ei onnistu, sillä tämä koostuu yhdestä huonesta ja vessasta. Niin kiltti kuin Siiri marsuille onkin, niin en voi antaa sen hääräillä marsujen parissa poissaollessani. En usko, että se silloinkaan marsuille mitään tekisi tai olisi niistä edes kiinnostunut, mutta papanoita Siiri tykkää imuroida ja ilman valvontaa marsut saattavat siinä hötäkässä tallaantua. No, enivei, yksiöni vuokrasopimus päättyy viimeistään elokuun lopussa, joten vaihto toiseen (isompaan ;-) kämppään on edessä tänä vuonna ennemmin tai myöhemmin. Siinä vaiheessa rakennan ihan varmasti sen aitauksen - läjä taikakuutioitakin on jo valmiina odottomassa!

En todellakaan tuomitse ihmisiä, jotka pitävät marsuja perinteisesti tilavina pidetyissä n. 120x60 cm -kokoisissa häkeissä, enkä varsinaisesti itsekään tunne siitä huonoa omaatuntoa. Lemmikin pito kun on aina jossain määrin itsekästä, ja kompromisseja eläinten luontaisten tarpeiden ja ihanneolosuhteiden osalta on aina pakko tehdä enemmän tai vähemmän. Kuitenkin minä koen saavani marsujen pidosta niiiiiiiin paljon enemmän irti, kun ne saavat elää mahdollisimman väljästi vähän isommassa laumassa, ja tämä tulee varmasti tulevaisuudessa määrittelemään marsujen pitoani hyvin paljon. En voisi tällä hetkellä kuvitellakaan esim. alkavani kasvattaa, mutta se johtuu vain minun henkilökohtaisista marsujen pitoon liittyvistä preferensseistä ja motiiveista. Jollain toisella ne voivat olla hyvinkin toisenlaiset eivätkä niin marsuyksilökeskeiset - esim. kiinnostus marsuihin ensisijaisesti lajina ja niiden jalostaminen - ja luojan kiitos näin onkin. Muuten meillä ei olisi aikaansaavia, marsurotuja ihan tosissaan eteenpäinvieviä kasvattajia, joilta me "lemmikkihöntsääjät" saamme helposti halutessamme ihania, terveitä ja taustoiltaan tunnettuja marsuja!

Aitauksen rakentamisen lisäksi suunnitelmissa on osallistua marsunäyttelyihin useammin kuin viime vuonna, mahdollisesti Jamesin ja Antonin kanssa myös ulkomuotoluokkiin. Nyt keväällä olemme menossa ainakin PetExpoon, mutta mahdollisesti myös johonkin toiseen näytsiin. Jonkin verran persiille potkimista noihin näyttelyihin raahautuminen minulta vielä vaatii, sillä vaikka ne ovatkin mielenkiintoisia tapahtumia niin en vielä oikein kovin hyvin tunne marsuihmisiä. No, sitä suuremmalla syyllähän niihin olisi hyvä osallistua, mutta olen vieraiden ihmisten seurassa ujo ja kynnys lähteä vallan uusien ihmisten keskelle ilman mitään tuttua tukea ja turvaa on aika korkea. Keksin tällaisissa tilanteissa helposti kaikkia epämääräisiä syitä osallistumattomuudelle ja teen mieluummin jotain täysin "tuttua ja turvallista" (esim. menen koirakisoihin tai treeneihin, kuten on useana marsunäytsiviikonloppuna käynytkin). Tässäpä taas tavoitetta ja kehittymishaasteita uudelle vuodelle. ;-)

Tältähän meillä siis tällä hetkellä suunnilleen näyttää. Kerroshäkillä on toki puolensa - onhan se vaan melkoinen tilaihme!

Treeniviikonloppu

2011-01-23T18:51:00.005+02:00

Tulipas touhuttua kaikennäköistä Siirin kanssa nyt viikonloppuna. Lauantaina meillä oli pitkästä, pitkästä aikaa sprinkkutreenit Keravalla BAT-hallissa, ja ihan mukavasti pääsimme siellä kaikenlaista tekemään vaikka tila onkin kovin rajallinen. Aluksi menimme kahta vierekkäistä aitasuoraa, ideana harjoitella tiukkoja käännöksiä päädyissä. Siiri tekee kyllä tosi hyviä käännöksiä, jos vain olen ajoissa ohjauksessa.

Seuraavaksi pikku radanpätkä, joka sujui hyvin käyttäessäni sylkkäriä ja jaakotusta, jotka Siiri hallitsee todella hienosti. Lopuksi teimme ylläolevaa rataa, joka meni Siirin osalta ihan kamalaksi kaahotukseksi. Toisin kuin alussa niin nyt hirveä haukku raikui koko ajan, ja se on aina Siirillä huono merkki. Parhaiten Siiri työskentelee silloin, kun se on aivan hiljaa - ääntely, varsinkin haukkuminen, kertoo lähes poikkeuksetta liian kovista kierroksista. Tosin olin itse myös jonkin verran myöhässä ohjauksineni, joka turhauttaa Siiriä ja saa sen ikään kuin komentamaan minua.

Osio 8-13 oli melkoista syheröä, mutta se ei sinänsä tuottanut suurta tuskaa. Minun pitää vaan enemmän ennakoida käännöksiä, jotta niistä tulisi tiukempia. Sen sijaan toisessa päässä A-este veti kovasti puoleensa... Siiri on kyllä aivan kontaktihullu - kontaktiesteet ovat sille kuin magneetteja.

Tänään treenasimme tokoakin, sillä menimme Sadun ja Napin tilalle Agitokodogs-hallin vapaavuorolle. Hinkkasimme olan takaa seuraamista, kaukoja ja idarin asennonvaihtoja, sillä ne yleensä eniten kärsivät treenaamattomuudesta, eivät niinkään näyttävät vauhtiliikkeet. Saimme todella hyvää häiriötreeniä muiden koirakoiden leikeistä, käskyistä, lentävistä kapuloista jne. Kaukoissa Siiri jäi pitkällä välimatkalla joitakin kertoja ihmettelemään hetkeksi hyörinää, mutta muuten se teki tapansa mukaan täydellä sydämellä ja intensiteetillä töitä.

Ja jottei Siirillä olisi tekemistä liian vähän, niin heitimme vielä molempina päivinä juoksulenkit. Siiri on kyllä mitä mainioin canicross-koira, sillä se menee edellä hihna kireällä koko ajan touhuamatta mitään ylimääräistä ja ohittaa hienosti pitkälläkin narulla vastaantulijat kaduilla ja lenkkipoluilla. Olen myös opettanut sille käskyn "reuna", jolla Siiri hakeutuu lähimpään polun reunaan.

Agitreenit Purinalla

2011-01-20T20:03:00.002+02:00

No niin, vuoden ensimmäiset agilitytreenit takana. Tehtiin ylläolevaa kolmosluokan rataa. Väkersin ratapiirroksen jälleen ulkomuistista, joten mittasuhteet ym. ovat varmaan päin helvettiä, mutta älkää antako sen häiritä.

Alkuun kakkosesteen taakse ottamaan koira vastaan, kolmoshypyltä putkeen valssilla ja juoksujalkaa koiran edelle kuutosesteen luo vetämään koira niistolla aidan yli. Tuo kohta sujui hyvin, sillä ymmärsin laittaa tossua toisen eteen koiran ollessa putkessa. Kasin jälkeen haltuunotto vastakkaisella kädellä ja ohjaus putken oikeaan päähän - tämä meni ekalla kierroksella plörinäksi ja Siiri pääsi karkaamaan A:lle. Väli 11-12 oli aika vaikea kun putki oli niin mukavasti tyrkyllä. 13:sta (liian oikealla tuossa) jälkeen takaa leikkaus ja kepeille, jotka eivät järin mairittelevasti väärältä puolen sujuneet. No, eipä ollut helpoin keppikulma. 18:sta hyvissä ajoin kääntö seuraavalle aidalle, niin hyvin sujui.

Rata tuntui aika kivan virtaavalta kolmosluokan radaksi, mutta silti kaikenlaista sählinkiä tuli varsinkin toisella kierroksella. Ohjauksen pitää vaan mennä just eikä melkein kohdilleen, jos Siiri on tuolla tuulella - pienikin virhe esim. rintamasuunnassa saa sen silloin sinkoamaan väärälle esteelle. Tiukoissa kohdissa pitää ottaa haltuun, tarvittaessa vastakkaisella kädellä.

Kontaktit olivat oikein hienot, enkä yhtään himmannut vauhtia niillä! Ennen ohjattua osuutta palkkailin juoksukontakteista heittämällä lelua alas ja eteen - toimii Siirillä, tuo saa sen kiitämään alastulokontakteja tasaisesti kuin juna. Luultavasti kontaktivirhe kisoissa tuli kun huutelin seuraavaa estettä Siirin ollessa vielä kontaktilla, sillä rauhallisesti ohjattuina niiden pitäisi olla aika varmat.

Suunnitelmia vuodelle 2011

2011-01-19T17:45:00.013+02:00

Ihan alkuun voisi mainita, että Siiri täytti 3.1. 7 vuotta. Kyllä, 7 vuotta, Siiri on siis veteraani-iän kynnyksellä! Kertokaa minulle miten tämä aika voi Siirin kanssa mennä näin nopeasti? Vastahan se oli pieni vaaleanpunanenäinen vauva (tai no, itse asiassa vähän vaaleanpunaista on jäljellä Neiti Sieraimella vieläkin ;-). Ei siinä mitään sikäli, että aika on muovannut tuosta hieman arasta ja epävarmasta otuksesta timantin - elämäni koiran - mutta voisiko sen ajan jooko pliis pysäyttää nyt, kun tähän pisteeseen on päästy? Jooko? Me olemme Siirin kanssa vuosien saatossa niin yhteen hitsautuneet, etten juuri tällä hetkellä voi kuvitellakaan itselleni mitään muita koiria kuin Siirin. Kyllä, olen varmasti todella outo ja poikkeava koiraihminen, mutta näin vain on enkä sille mitään mahda.

Parhaiten fiiliksiäni Siirin syntymäpäivänä kuvasi ehkä seuraava lyriikka:

Kuka voisi kellot seisauttaa
ja ajan pysäyttää
kun maailma lainaa kaikkein kauneintaan
Kuka voisi kellot seisauttaa
ja ajan pysäyttää
kun maailma antaa kaikkein parastaan

Olen pieni ihminen
enkä sille mitään voi
parhaat hetket juoksee nopeaan
Maailma kulkee radallaan
se vähät välittää
mutta eikö voitais hidastaa

Aika on niin julma
se matelee
juuri silloin kun se saisi kiiruhtaa
nyt kun olet siinä
aika suinpäin ryntäilee

Mutta nyt asiaan, eli vuoden 2011 suunnitelmiin. Kovin monella seitsemän vuotta täyttäneen harrastuskoiran omistajalla tuskin on enää mitään suurempia suunnitelmia, sillä useimmiten tavoitteet on tässä vaiheessa joko saavutettu tai sitten lyöty hanskat tiskiin ahkeran yrittämisen jälkeen. Mahdollisesti rinnalle on tullut jo joku uusi harrastuskoira, joka ymmärrettävästi vie huomion enempi toisaalle. No, meillä on vähän eri tilanne, sillä emme Siirin kanssa ole tasaisesti tahkonneet lajeissamme eteenpäin kaikkien näiden vuosien ajan, vaan harrastusmotivaationi on ollut hyvinkin kausittaista muistuttaen aaltoilevaa sinikäyrää. On hyvin saattanut vierähtää vuosikin ilman ahkeraa tavoitteellista treenaamista ja kisaamista. Ja esimerkiksi agilityssä aloitin kisaamisen vasta reilu vuosi sitten, sitten vietimme hiljaiseloa sillä saralla reippaasti yli puolisen vuotta ja nyt olen taas täysillä mukana...

Siiristä tämä ailahtelevaisuus ei ole koskaan johtunut, ja olenkin aina uskonut sen kapasiteettiin harrastus- ja kisakentillä (no, ehkä joitain nuoruuden pelkokausia lukuunottamatta). Ei ole koskaan tullut ylitsepääsemättömiä, motivaation nieleviä ongelmia, joita en olisi uskonut meidän selättävän. Siiri ei ole saanut koskaan mitään traumoja missään lajissa (kuten edellinen harrastuskoirani agilityssä), sen luonne ei ole muuttunut sterilaation myötä eikä innostus sillä mihinkään lajiin ole koskaan osoittanut pienimpiäkään himmenemisen merkkejä. Oikeastaan päinvastoin: nyt kun Siiristä on iän ja kaupunkielämän myötä kehittynyt paljon rohkeampi ja tasapainoisempi, pystyy se antautumaan intensiivisemmin ja raivokkaammin itse asialle kuin joskus nuoruusaikoina. Se on yhteisissä puuhissamme äärimmäisen keskittynyt, ei ota minkäänlaista häiriötä ympäristöstä, äärettömän helppo motivoida leluilla ja taisteluleikeillä, rakastaa yli kaiken kanssani touhuamista... Siiri on siis itse asiassa harrastuskoirana juuri nyt elämänsä vedossa, parempi kuin koskaan!

Miksi siis en edelleen panostaisi Siirin kanssa tekemiseen täysillä ja asettaisi kunnollisia tavoitteita? Sitä paitsi vahvasti epäilen, etten ihan helpolla yhtä hyvää harrastuskoiraa tämänrotuisista saisi.

Agility on ehkä minulle tällä hetkellä se ykköslaji, sillä olen vihdoin ja viimein sellaisen kymmenen vuoden epämääräisen, satunnaisen ja hieman epämotivoituneen "räiskimisen" jälkeen alkanut ymmärtää siitä jotain. Aikaisemmin agility jäi aina tokon varjoon ja lisäksi blokkasin edistymistämme henkisellä tasolla uskottelemalla itselleni, että minä en vain opi ohjaamaan. JA HÖPÖNLÖPÖN! Päättäväisyyttä ja pientä keskittymistä ja panostusta se vain vaatii. Ja sitä olisikin tarkoitus harrastaa entistä enemmän nyt, kun siirryimme vuoden alkajaisiksi kakkosiin, tavoitteena vaatimattomasti kolmosiin siirtyminen vuoden 2011 aikana. Jos sinne asti tiemme puskemme, niin siellä tavoitteena on, että ohjaaja selviytyy kolmosluokan radoista eli osaa tehdä kunnollisen ohjaussuunnitelman ja vieläpä toteuttaa sen. Mitenkäs näihin tavoitteisiin sitten päästään?

- TREENIÄ! Nyt talvella jatkamme tietysti Minnan K9-treeneissä käyntiä mahdollisimman ahkerasti, koska ne ovat olleet todella hyödyllisiä meille. Jos nyt tämän vuoden puolella pääsisi myös "vähän" useammin talven sprinkkutreeneihin... Viime syksy meni niiden osalta plörinäksi, kun en oikein koskaan päässyt niihin lauantaihässäköiden ja teurastamoharjoittelun takia.
- Lisäksi joku tehovalmennus olisi ehdottomasti paikallaan. Oreniusten treeneistä olen kuullut niin paljon hyvää, että lähes pakkohan niihin on jossain vaiheessa päästä, maksoi mitä maksoi.
- Itsenäinen treeni Ojangossa. Minun pitää harjoitella uusia tai muuten vaikeita ohjaustekniikoita myös omalla ajalla, että ne tallentuvat lihasmuistiini. Ja sitten se ikuisuusongelma, nimittäin kepit... JUMALISTE NYT OIKEESTI HEI. Me olemme treenanneet agilityä en-kehtaa-sanoa-kuinka-kaun, ja silti vieläkin varmistan kepit kisoissa "oikealla" puolella kulkien joka jumalan kerta. Nyt se peli ei enää vetele. Jos ei kisoissa muka uskalla ohjata väärältä puolen, niin sitten treeniä niin paljon, että saletisti uskaltaa. That's so simple.
- Ratapiirrokset ja niiden pohtiminen - tätä lisää! Olen oppijana todella vahvoilla, jos käytännön treenin jälkeen saan kaikessa rauhassa itsekseni funtsia ja pohtia tekemääni, joten miksen hyödyntäisi tätä myös agissa?

TOKO. En nyt oikein osaa päättää, mikä olisi meidän tavoitteemme tokossa. No, TVA periaatteessa joo, onhan meillä siihen ehdottomasti kaikki edellytykset olemassa. Se vain vaatisi säännöllistä, suunnitelmallista ja melko runsasta treenaamista, enkä varsinkaan näin talven pimeyden ja kylmyyden vallitessa ole varma saanko kuitenkaan sitten kunnolla motivoitua itseäni siihen. Siksi voisin ottaa välitavoitteeksi kisakentille paluun seuraavan kevään aikana suhteellisen rennon treenaamisen, vaikkapa 2 krt/vko, siivittämänä. Sen perusteella voisi sitten katsoa, kuinka paljon tiukempaa panostusta tarvitaan puuttuvien ykkösten saavuttamiseen, vai onko sittenkin niin, että lahjattomat treenaa. :-D No, pelkkä kisailmottautuminenkin kyllä varmasti auttaa jo paljon - yleensä silloin on kummasti alkanut sitä treeni-intoa löytyä...

MEJÄ. Tavoitteena tässä lajissa on kesän ja syksyn aikana osallistua kokeisiin vähintään 2-3 kertaa, tulokset olkoot mitä ovat. Siirin päähänpistoihin metsässä kun en oikein voi vaikuttaa. Okei, MEJÄ-kokeet ovat aikaavieviä ja työläitä, mutta siitä huolimatta olen aina viihtynyt kokeissa erinomaisen hyvin - kyse on vain siitä, että saan ilmottautumiskynnyksen ylitettyä ja kammettua itseni niihin kisoihin saakka. Aina sitä on jälkeenpäin ollut tyytyväinen siihen, että hommaan tuli lähdettyä. Treenaamisesta en ota paineita, koska se on täällä pk-seudulla liian työlästä mulle. Somerolla käydessäni yritän vetää muutaman harjoitusjäljen.

Loppuun voisin vielä kirjoittaa muutaman sanasen liikuntasuunnitelmistani, koska ne sivuavat Siiriäkin enkä juuri nyt keksi mihin muualle ne tunkisin. Kiva kuitenkin, että ovat julkisesti jossain näkyvillä niin tulee ehkä tiukemmin pitäydyttä suunnitelmissa. ;-) Innostuin siis viime kesänä Siirin kanssa canicross-harrastuksesta, ja olen asettanut itselleni tavoitteeksi osallistua ensi toukokuussa järjestettävään Helsinki City Runiin (puolimaratoniin). Harjoittelussa tärkeintä on nyt monipuolisuus, sillä tasaista tahtia tahkoten ei kehity. Joka viikko on tarkoitus tehdä vähintään kolme juoksulenkkiä, jotka ovat kaikki hieman erityyppisiä, esim. yksi intervallityyppinen, yksi perus ja yksi erityisen pitkä. Olen ollut laiska tekemään intervalleja ja tempoja, ja sen on muututtava. Lisäksi viikon liikuntaohjelmaan sisältyy aina zumba, koska se vaan on niin superkivaa. Yritän myös palautella juoksuinnostuksen jalkoihin jäänyttä salimotivaatiota hieman, tarkoituksena ylläpitää lihaskuntoa käymällä koko kroppa 1-2 kertaa viikossa läpi vapailla painoilla.

Lisäksi voisimme mennä haistelemaan tunnelmaa koirajuoksukisoihin. Olemme varmasti Siirin kanssa hyvä tiimi, sillä Siiri vetää niin paljon, että siitä on ihan oikeasti vetoapua mulle!

Ruokavaliota pitäisi kanssa muuttaa hieman... tarvitsen nimittäin lisää hiilareita! Olen niin rakastunut superrasvaisiin karppiherkkuihin, että päivän hiilarisaldo jää tavallisesti varmaan reippaasti alle 50 g/päivä (ihan lonkalta heitetty arvio, en ole vuoteen laskenut yhtään mitään). Ei vaan koskaan käy edes mielessä syödä esim. jotain leipää tai puuroa kun ei yhtään huvittaisi kärsiä insuliiniväsymyksestä ja kiljuvasta nälästä parin tunnin kuluttua. Kuitenkin melko aktiivisena liikkujana mulle tekisi hyvää syödä enemmän hiiluja, sillä olen ihan käytännössäkin huomannut niiden nopeuttavan palautumista ja auttavan jaksamaan aktiivisimpina liikuntaviikkoina. Esim. pähkinöitä, hedelmiä ja vaikkapa bataattia lisää kehiin, niitä meikän on ainakin ihan turha vältellä!

No niin, nyt voisi varmaan lopettaa... Tulipas melkoinen kilometripostaus, mutta kerrankin näin. Ei ole nimittäin kovin paljon elämää tässä blogissa ollut.

Agilityvuoden korkkaus

2011-01-19T12:53:00.006+02:00

Osallistuimme HSKH:n järjestämiin agilitykisoihin Hyvinkäällä 16.1. Olen joulukuun ja tämän vuoden pari ekaa viikkoa viettänyt Somerolla opintoihimme kuuluvan teurastamoharjoittelun takia, joten alla oli reippaasti yli kuukauden totaalinen treenitauko eivätkä odotukset näin ollen olleet kovin korkealla... No, aloitimme A-kisan agilityradalla, joka sujui sujuvasti ja vauhdikkaasti ja ehdinkin jo maalissa iloita nollatuloksesta. Tuloslistalta kuitenkin huomasin, että meille oli tullut 5 ja tuloslapusta selvisi, että kyseessä oli kontaktivirhe A:lla. Kuitenkin odotettua parempi avaus ja mikä tärkeintä, Siiri ei ollut yhtään paineistunut kisatilanteesta ja meni lujaa (aikavirhe -8,16). Sijoituskin oli aika hyvä, 7/37.

B-kisan hyppäriltä sitten tuli se viimeinen 0 eli näin ollen saimme menolipun kakkosiin! JES! Sijoituimme myös hienosti 3/38. Tosi kiva juttu oli myös, että koulusta tuttu Viivi Dante-welsheineen saivat ensimmäisen LUVAnsa ja kiilasivat vieläpä meidän edelle kakkospallille. Hyvä sprinkut ja C-65!

Arvaatte varmaan, että nyt on taas agilityinnostus entistäkin piukemmassa ärsyttävän pitkän treenitauon ja nappiin menneen kisavuoden korkkauksen myöntä, eli uusia kisoja ja treenejä kohden mennään. :-)

Pieniä marsuja, suuria marsuja...

2010-12-06T18:54:00.008+02:00

Kuten jo sanoinkin, viimeinen viikko on ollut melkoista hössötystä uusien ja vähän vanhempienkin marsujen parissa. Olen kuitenkin ylimääräiset marsuhuumaiset höyryt kilometrin mittaisine tarinoineen ja kuvapläjäyksineen aika tehokkaasti aina purkanut Marsufoorumin päiväkirjan puolelle, joten tyydyn nyt esittelemään kulunutta marsumaista viikkoa muutamien valittujen kuvien kera.

Koska aikaa on kerrankin ollut, olen viettänyt tuntikausia pikkuisille herkkuja tarjoillen joko sängyllä tai marsujen juoksutusaitauksessa istuskellen. Molemmat ovat olleet tosi rohkeita reippaita ja antaneet helposti silittää juoksutusalueellakin herkuttelun yhteydessä.

Kuvia on tietysti tullut otettua paaaaljon... Tänään oli viralliset marsujen jouluposeeraukset.

Alunperin oli tarkoitus, että isot ja pienet pojat eläisivät vain pareittain toisiaan näkemättä, sillä olin lukenut marsufoorumilta sellaista, että vanha urospari ei välttämättä enää tulisi toimeen uusien laumanjäsenten myötä. Tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että kinat Edwinin ja Antonin välillä ovat tilanteesta riippumatta hyvin epätodennäköisiä Edwinin hämmästyttävän pitkäpiimäisen, lunkin ja riitatilanteita kaihtavan luonteen takia. Hienosti kaikki onkin tähän asti mennyt, ja nylkytysten, hurinoiden ym. mahtailu- ja välienselvittelyeleiden liki täydellinen poissaolo poikajoukon kanssakäymisessä suorastaan hämmentää. Mitä nyt Edwin välillä ihastuneena pitää omaa uniikkia, erittäin matalaa ja pehmeää hurinaa yrittäessään hurmata suosikkipoikaansa Williamia. ;-)

Hyvät kemiat tulivat tarpeeseen, kun siirryimme seuraavan kuukauden ajaksi Somerolle teurastamoharjoitteluni takia. Päätin yhdistää pojat yhdeksi laumaksi viettämään luksuselämää n. 4x2 m kokoiseen "lomahotelliin".

William on hurmannut minut täysin erittäin sosiaalisella ja touhukkaalla olemuksellaan! Pikkumarsun energia on jotain ihan käsittämätöntä: "haluan olla kaikkialla, kaikkien kanssa, kaiken aikaa".

William bongasi paprikaa...

Ja taas William vauhdissa, tällä kertaa Antonin seurassa.

Tässä koko jengi onnellisena yhdessä. Täytyy nyt koputtaa puuta tuon sopuisan laumaelämän suhteen ja pitää silmät auki nuorison uhmaiän varalta.

Torstain agitreenit

2010-12-04T11:17:00.005+02:00

Tämä lomaviikkoni on mennyt pitkälti uusien marsujen parissa touhottaessa ja pitkiä ja kiireettömiä talvilenkkejä Siirin kanssa tehden. Alkuviikolla kiukuttelin vielä hiihtäjistä niiden vallattua meidän vakiolenkkipolut, mutta Viikin lenkkimaastoistakin on löytynyt ihan uusia puolia kun ei päiväsaikaan ole tarvinnut miettiä vastaantulijoita. Olen uskaltautunut pitämään Siiriä aika paljon vapaana, ja voi että miten se onkaan nauttinut!

Toissa päivänä olimme Purinalla agitreeneissä, ja voi vitsit miten meni hyvin! Siitäkin huolimatta, että olen nyt lintsannut yhteensä kolmet agitreenit (kahdet K9- ja yhdet sprinkkutreenit) muiden menojen takia. Tuli tunne, että ihan mukavasti ovat ohjaustaitoni kehittyneet tässä syksyn mittaan. Vihdoin ja viimein minulla alkaa olla jonkinlainen selkeä kuva noista perusohjaustekniikoista, ja osaan niitä jopa käyttääkin.

Teimme kolmea eri versiota seuraavasta radasta, tässä eniten hinkatuin ja ehkä vaikein niistä:

Kakkoselta kolmoselle ohjaus ennakoivalla valssilla, kolmosen jälkeen jaakotus ja ohjaus putken toiseen päähän. Toimii - meikä on hyvin sisäistänyt jaakotuksen idean, ja Siiri reagoi erittäin terävästi tähän ohjaukseen. Sitten vitosesteen vasemmalle puolelle passiin, ja ohjaus takaakiertoon sylkkärinä. Menin aluksi turhan kauas siivekkeestä, mutta pienen hiomisen jälkeen saatiin tosi hyviä napakoita käännöksiä. Toinen jalka taakse, napakka "merkkaus" kädellä ja sitten rauhallinen kiertoliike sekä lyhyt välimatka siivekkeeseen - ne kun muistaa, niin ei voi mennä Siirin kanssa pieleen!

Kokeiltiin muitakin versioita ohjauksissa, mm. kakkoselta kolmoselle twistillä ja kiertohyppy poispäinkäännöksenä. Hyvin sujui, vaikka tuo poispäinkäännös oli minulle uusi juttu.

Toista versiota radasta en muistakaan, muuta kuin että siihen tuli ensimmäiseksi pakkovalssi vitosesteelle, ja sitten olisiko ollut kakkoseste twistaten... Mutta eipä kai siinä ihmeempiä ongelmia ollut. Kolmosversiossa menimme ensin ykköseltä vitoselle pakkovalssilla/sylkkärillä, sitten helppo irrottelu (2, 4, 7, 8) loppuun.

Grand Galan tulokset + uudet marsut saapuneet!

2010-11-28T13:56:00.007+02:00

Melkein kymmenen vuoden marsunäyttelytauko on nyt sitten ohi Edwinin ja Antonin korkattua näyttelyuransa pet-luokassa Lemmikkimessujen yhteydessä järjestetyssä Grand Gala -näyttelyssä. Tässäpä poikien tulokset:

Edwin
Yleiskunto: 23/25 Sopusuhtainen, kehittyy vielä
Turkki: 13/15 puhdas, kiiltävä, vähän karvanlähtöä + hilseilyä
Korvat: 5/5 puhtaat
Silmät: 4,5/5 kauniit, hieman vetistää
Kynnet ja tassunpohjat: 9/10 Osa kynsistä leikattu lähelle suonta, muuten hyvin hoidetut
Rasvarauhanen: 9,5/10 Vähän kuivaa likaa
Hampaat: 5/5 Puhtaat, näytti hyvin
Käsiteltävyys: 19/20 Rauhallinen käsitellä
Yleisvaikutelma: 5/5 Hauska väripilkku
94 pistettä + KuMa

Anton
Yleiskunto: 23/25 Kiinteä, kaipaa lisää hartioita, kehittyy vielä
Turkki: 13/15 puhdas, jonkin verran karvanlähtöä ja hilsettä
Korvat: 5/5 puhtaat
Silmät: 5/5 kirkkaat
Kynnet ja tassunpohjat: 9/10 Tassunpohjissa hieman likaa, kynnet ja tassunpohjat hyvin hoidetut
Rasvarauhanen: 9/10 Hieman kuivunutta rasvaa
Hampaat: 5/5 Puhtaat, harjoittelee katsomista
Käsiteltävyys: 19/20 Rauhallinen ja kiltti
Yleisvaikutelma: 5/5 Komea poika
93 pistettä

Olen todella tyytyväinen tuloksiin, sillä tuomari oli tarkka, taso kova ja marsuja tosi paljon, n. 70. Näistä reilu kymmenen valittiin jatkoon.

Ensi näyttelyä ajatellen opin, että rasvarauhanen täytyy puhdistaa vieläkin huolellisemmin raaputtamalla myös kuiva, Fairy-pesun jäljiltä jäänyt lika pois. Lisäksi kynsien kanssa ei olisi tarvinnut niin paljon niuhottaa, vaan olisi hyvin voinut jättää enemmän väliä suoneen. Loppu jääkin sitten pitkälti ajan tehtäväksi, sillä massaa saa pojille kehityksen myötä vielä tulla lisää. Myöskään hilseilylle ja karvanlähdölle en voinut mitään, sillä ne pukkasivat päälle näyttelystressin seurauksena. No, ehkä seuraavalla kerralla tilanne ei enää ole pojille niin tyrmäävän outo.

Näyttelypäivä oli antoisa mutta pitkä, ja paikalta lähdin vasta joskus klo 19 aikoihin. Kaiken lisäksi en meinannut löytää autoani, jonka olin parkkeerannut jonnekin parkkitalon perimmäiseen nurkkaan... No, eipä tuo mitään, sillä näyttelyn myötä olen myös kahden uuden marsun onnellinen omistaja! Luokseni siis saapuivat Lea Rahdun marsulasta kaksi kauan haaveilemaani buff-poikaa, vajaa 2 kk vanha Phantom of the Opera "James" ja melkein 5-viikkoinen Caramel Chew Chew "William". (Pssst... James on sitten ihan vaan James kotoisella suomi-aksentilla, ei mitään Lontoon kieltä kiitos :-D)

James & William

Pikkuisten kotiutuminen on sujunut hyvin, paitsi että mun kaikki kolme muuta yleensä niin lunkia elukkaa pimahtivat eilen täysin uusista tulokkaista! Edwinillä ja Antonilla oli eilen tuntikausia kestänyt hirveä härdelli ja metakka päällä: ne hurisivat, keinuttelivat peppujaan ja astuivat toinen toisiaan taukoamatta, myös Edwin (en ole sen varmaan ikinä ennen kuullut hurisevan!). Ihme kyllä pojat eivät tapelleet. Vielä puolenyön aikaan käydessäni nukkumaan sama ralli jatkui, mutta onneksi olin niin väsynyt pitkästä näyttelypäivästä ettei moinenkaan meteli häirinnyt. Myös Siiri intoutui tulokkaista, ja kitisi ja kyttäili ylähäkkiä vaatien päästä tutustumaan uusiin hoitolapsiinsa.

Aamun mennessä oli onneksi laskeutunut rauha maahan, ja sain keskittyä fiilistelemään uusista pikkuisista. Oli jotenkin epätodellista mennä kurkkaamaan kerroshäkin yläkertaan, katsoa pieniä ja ajatella, että ne todella ovat minun. Kuten jo todettu, niin tosi hyvin on Jamesin ja Williamin kotiutuminen lähtenyt käyntiin: juotu ja syöty on hyvin, myös kaikki tarjoilemani tuoreet yhtään ronklaamatta, ja vanhempi James tuolla on jo vähän huristellut pienemmälle Williamille.

James

William

Lisää kuvia pikkupojista löytyy galleriasta!

(sorry, suurin osa tekstistä on kopsattu suoraan marsufoorumin päiväkirjasta, tuntuu vaan tyhmältä kirjoittaa samat jorinat kahteen kertaan)

Marraskuulumisia + valmistautumista marsunäyttelyyn

2010-11-26T23:24:00.008+02:00

On tosi kliseistä valittaa aina kiirettä, mutta ei mahda mitään - turhan täyteenahdettu on tämä marraskuu ollut. Viimeisen parin viikon aikana ohjelmassa on taas ollut ties mitä iltamenoa, ja kyllä on aika huono omatunto ja paha mieli Siirin takia ollut. Ei vaan ole tuohon päälle enää kerennyt sen kanssa harrastamaan taikka tekemään järin pitkiä lenkkejä. Ei, tämä ei nyt todellakaan voi jatkua näin; haluan viettää Siirin kanssa enemmän aikaa, ja se tykkää mitä enemmän toimintaa ja huomiota minulta saa. No, ensi viikon kalenteriaukeama näyttää onneksi totaalisen tyhjää sekä koulun että muiden menojen osalta, oihhh!

Kaiken muun ohella olen tällä viikolla intoillut marsujen parissa, sillä huomenna ovat Lemmikkimessut. Viime sunnuntaina esivalmistelin Antonin ja Edwinin pet-luokkaa varten leikkaamalla kynnet ja känsät, rasvaamalla tassut ja putsaamalla rasvarauhaset ja korvat. Pesu ja viimeistely jäivät "vähän" viime tinkaan ajankäytön organisointiongelmien takia; huomasin nimittäin tänään, että minun pitää vääntää viimeistään tähän päivään mennessä yksi tappotylsä kirjoitelma. No, onneksi motivaatio marsujen puunaukseen oli kova ja sain pojat mielestäni aika kivoiksi iltamyöhäselläkin. :-)

Olen pitänyt Antonia paljon ujompana poikana kuin Edwiniä, mutta jostain syystä herra hurina oli tänään huomattavasti rauhallisempi kiusatessani poikia ties millä ärsyttävillä toimenpiteillä. Pesukin sujui oikein mallikkaasti. Käytin shampoona Helomaxia, joka vaikuttaa ihan mainiolta tuotteelta: poikien turkeista tuli upean kiiltävät ja kauniisti palautuvat, ja stressihilsekin hävisi taivaan tuuliin!

Mielenkiintoista saada huomenna palautetta siitä, miten valmistautuminen on onnistunut. Ja ennen kaikkea on tietysti superjännää saada luokseni ihanat uudet marsut, jollaisista olen kesästä saakka haaveillut.

Ihan kuutamolla...

2010-11-14T16:20:00.012+02:00

...oli ohjaaja tänään agilitykisoissa. :-D Tämä ei ollut "olosuhteiden" puolesta meidän päivä alkuunkaan; viikko on ollut iltamenojen puolesta aika härdelliä, ja edeltävänä yönä kotiuduin kello puoli viiden aikaan osakunnalta oltuani kellon ympäri järkkäilemässä vuosijuhlien jatkoja ja sillistä.

Ensimmäinen rata oli sarjassamme kaikki kootut ratavirheet. Renkaalla Siiri hyppäsi ensin taas renkaan ja kehikon välistä (olisi ehkä pitänyt korjata tuo virhe silloin viime kisoissa..) ja pian sen jälkeen tuli rima alas. Loppusuoran puomilla Siiri jäi odottelemaan käskyjä ja meni ensin sen ohi (-> kielto) ja sitten minä paikalle ehdittyäni fiksusti huidoin puomin nousevan osan yläpäätä tyyliin "hyppääs tänne". No sinnehän tuo hyppäsi ylösmenokontakteja ottamatta kuten ohjaaja ohjeisti. Olipahan kaiken maailman sähläämistä kerrakseen! Lopputuloksena 20 virhepistettä, mutta aika kuitenkin hieman alle ihanneajan noista kielloista huolimatta.

B-kisa olikin sitten minun henkilökohtainen mokabravuuri! Ensinnäkin kisojen välissä oli muutama tunti odottelua, joten lähdin Siirin kanssa kotiin syömään. Jotenkin minulla ei missään vaiheessa pälkähtänyt päähän, että paikalla olisi pitänyt tietenkin olla viimeistään puolta tuntia ennen arvioitua rataantutustumisaikaa niin kuin aina agilitykisoissa. Kiirettä takaisin ei siis pidellyt... Käsittämätön blackout, sillä aamulla ekaan kisaan mennessä tuo juttu kyllä oli koko ajan ihan selkeänä mielessä!

Kotonakin oli kaikkea sählinkiä. Mm. jätin kämpän oveni vahingossa auki käydessäni hissillä kellarissa, ja sinä aikana Siiri kerkesi livahtaa etsimään minua rappuun. Aloin kaivata Siiriä vasta kun tein lähtöä takaisin kisapaikalle, ja pieni paniikki iski kun koiraa ei näkynyt asunnossa missään. No, onneksi Siiri löytyi ekan kerroksen rappukäytävästä ulko-oven luota.

Loppujen lopuksi kävi sitten niin, että saavuin kisapaikalle 20 minuuttia ennen arvioitua rataantutustumisaikaa, ja tietenkin minun tuurilla se rataantutustuminen oli ehtinyt jo mennä. Grrrrreat! Onneksi emme olleet ihan ensimmäisiä, niin oli siinä sentään jonkin verran aikaa painaa rata mieleen muiden suorituksia katsomalla. Radan alkuosa meni virheettä ja vauhdikkaasti (joskin perin intuitiivisilla ja spontaaneilla ohjauskuvioilla...), mutta sitten tuli päivän blackout nro 2 ja unohdin sen perkuleen radan yks kaks juuri ennen loppusuoraa! Mutkaputkelta tuli ensin kielto kun ohjaus oli ihan mitä sattui. Sen jälkeen olisi pitänyt ohjata puomille, mutta meikä huuteli jotain hyppyä... Sitten muistin, ettei tämä nyt tainnutkaan mennä ihan näin ja jäin siihen hetkeksi pohdiskelemaan rataa kunnes muistin puomin. :-D Ihme kyllä ei feilattu tuossa kohtaa (pelkkä kielto) ja ihanneaikakin alittui pikku aikalisästä huolimatta. Loppusaldona 10.

Ennen kuin joku nyt nostaa mielessään sormensa pystyyn ja sanoo soo soo soo, niin voin kertoa, että lähestulkoon vesilinjalla olin koko eilisen illan ja yön - meikä kyllä osaa olla ihan pihalla ilman alkomahooliakin varsinkin väsyneenä. :-D Olenkin kerran aikaisemmin vannonut, etten ikinä enää mene agikisoihin ilman kunnon yöunia. Nyt olen kuitenkin ihan tyytyväinen, että lähdettiin kisoihin, sillä minulla oli kaikesta huolimatta tosi kivaa varsinkin tuolla jälkimmäisellä radalla. Tuollaista iloista ja hyväntuulista itsensä mokaamista on aina hyvä harjoitella, se on hyödyllinen taito! Ja ennen kaikkea Siiri oli tosi hyvä - keskittynyt ja vauhdikas. Jälkimmäisen radan päätteeksi leikittiinkin sitten oikein antaumuksella.

Sipoonkorpi

2010-11-12T16:27:00.009+02:00

Näissä upeissa maisemissa käymme nykyään Siirin kanssa tallustelemassa oikeastaan joka viikko, joko koirakavereiden kanssa tai ihan keskenämme. Sipoonkorpi on todellinen henkireikä meille molemmille, sillä siellä Siiri saa purkaa käsittämätöntä energialataustaan sille kaikkein luontaisimmalla ja mieluisimmalla tavalla eli hajujen perässä täysillä juoksemalla. Nuo lenkit ovat kerrassaan jotain aivan muuta kuin kehä kolmosen sisäpuolella tapahtuvat arkiset hihnalenkkimme. Kesällä löytämämme koirajuoksu on kyllä tyydyttänyt erinomaisesti Siirin fyysisiä tarpeita ja entinen rimppakinttuni onkin nykyään bodatumpi kuin koskaan, mutta senkin Siirille tarjoama henkinen anti kalpenee oikeiden metsälenkkien rinnalle.

Kiitos tästä mahdollisuudesta kuuluu osittain vanhemmilleni, joiden ansiosta minulla on nykyään lähes jatkuvasti perheen kauppakassiauto käytössä. Opiskelija + auto -yhdistelmä kuulostaa ehkä äkkiseltään turhanpäiväiseltä kermaperseilyltä, mutta ette ikinä uskokaan, miten suuri vaikutus sillä on tuollaisen energisen, harrastavan ja riistaviettisen maalaiskoiran henkiseen hyvinvointiin. :-)

HSKH:n agilitykisat

2010-11-07T14:43:00.005+02:00

Olimme tänään HSKH:n järjestämissä agilitykisoissa Purinalla. Jäi aavistuksen huono kokonaisfiilis kisoista, sillä Siiri selvästi paineistui jonkin verran jännittämisestäni eikä oikein päässyt työskentelyintensiteetissään viime aikojen treenien tasolle. Ei tuota varmaan ulkopuoliset huomanneet, sillä sinänsä Siiri meni ihan reippaasti, ihanneajat eivät tehneet tiukkaa jne. Työskentely oli kuitenkin sellaista siistiä, rauhallista ja tarkkaa sievistelyä, joka ei vaatinut mitään natsimeininkiä ohjauksessa. Enpä olisi eilen Ojangossa uskonut, että tulisin ohjaajalle armotonta huutavaa ja sinkoilevaa raivopäätä kilpailuissa kaipaamaan, mutta se on kuitenkin minun aito ja oikea raivopää-Siirini eikä joku kisakoomakorvike! Niin teennäiseltä kuin se kuulostaakin, niin Siirin riemu merkitsee minulle enemmän kuin tarkat ja puhtaat radat.

Ei sillä, että ne radat puhtaitakaan tällä kertaa olisivat olleet... A-kisassa Siiri aloitti kepit ensin väärästä välistä, siitä 5. Aikavirhe oli -4,47. B-kisassa kämmi kävi harmittavasti toiseksi viimeisellä esteellä, renkaalla, jolla Siiri hyppäsi kehikon ja renkaan välistä. Olin laiska enkä jäänyt vitosen takia korjailemaan, joten hylly siitä sitten tuli. Tosi monella muullakin tuli tuo ihan sama virhe renkaalla, sillä rengasta edeltäneen putken pää ei ollut suorassa linjassa renkaaseen nähden ja se toi oman haasteensa renkaan suoritukseen. Olisi pitänyt olla vastaanottamassa koiraa putken suulla ja korjata juoksulinja renkaan suuntaiseksi.

Agilityä neiti kahjon kanssa

2010-11-06T15:08:00.009+02:00

Nyt on kova motivaatiopiikki agilityssa meneillään, yksi treenikerta viikossa ei tunnu riittävän mihinkään! Torstaina K9:n treeneissä meillä oli vähän erilainen meininki kuin aikaisemmin: teimme montaa pientä radanpätkää, ja lisäksi oli mahdollisuus treenata odotusajoilla mm. kontakteja ja keppejä. Kivaa vaihtelua varsinkin koiraa ajatellen, kun pääsi oikeastaan koko ajan tekemään jotain.

Ekalla radanpätkällä hioimme ohjausta kohdassa, jossa oli hyppy takaakiertona, hyppy, täyskäännös, hyppy ja ohjaus oikeaan putken päähän. Siirillä oli yhä vähän hakusessa tuo itsenäinen takaakierto, jonka takia minun oli vaikea ehtiä pois koiran alta. Siksi rima putoili. Kiertohypyn jälkeen tein ensin valssia, jonka jälkeen jaakotus, ja sitten kokeilin takaaleikkauksella. Haastavin kohta oli kuitenkin ohjaaminen oikeaan putken päähän, sillä väärä pää oli niin mehevästi tyrkyllä. Siiri piti todella terävästi ja napakasti ottaa haltuun vastakkaisella kädellä, sillä se on erittäin altis tuollaisille houkutuksille. Vaikka se on sinänsä ihana agilitykoira - ketterä, erittäin helposti motivoitava, estehakuinen jne. - niin ohjaajalle Siiri on armoton. Hetkeäkään ei voi olettaa, että "kyllä se varmaan tuonne menee", vaan joka ikisessä kohdassa pitää aina tulisesti päättää, että nyt mä totisesti ohjaan tuon hullun otuksen tänne. Kova kovaa vasten, niin hyvin sujuu!

Lisäksi harjoittelimme taas minulle uutta ohjaustekniikkaa, niistoa, ja lopuksi vielä eteenmenoa loppusuoralla. Siiri hokasi niiston jujun aika hyvin ja teki teräviä käännöksiä aidan siivekettä nuollen.

Tänään kävimme Tiinan ja Rexin kanssa Ojangossa harjoittelemassa K9:n treeneissä esille tulleita ohjaustekniikoita, takaakiertoja ja noita meidän ongelmaesteitä eli keinua ja keppejä (+ lähtöluvan odottamista kyllästymiseen asti, on mulla tuossakin tokokoira...). Välillä meinasi palaa hermot Siirin malttamattomuuteen sekä raivoamiseen ja räyhäämiseen radalla, mutta onneksi helpotti, kun siirryin tylysti kokonaan namipalkkaan. Sen jälkeen alkoivat mm. nuo takaakierrot sujua tosi hyvin niin twistillä kuin sylkkärilläkin. Keinulla tehtiin tosi paljon toistoja niin, että annoin Siirin mennä omaa tahtia keskikohdan läpi ja palkkasin alastulokontaktilla. Hyvin sujui - uskon, että olemme nyt oikealla tiellä keinun kanssa! Koiran pitää vaan oppia, että palkka tulee kun lampsii nopeasti keinun läpi jarruttaen alastulokontaktilla sen verran, että keinun reuna osuu maahan.

Huomenna olisikin sitten kisat. Olemme ekana starttivuorossa molemmilla radoilla, apua... Kuitenkin rupean siinä panikoimaan kaikkea ja Siiri ottaa tilanteesta ilon irti singoten sinne esteelle minne nenä näyttää, argh!

Vuoden kasvattaja

2010-10-31T22:05:00.005+02:00

Sain eilen kuulla, että Siirin kasvattajan eli äitini Tarjan Adamant's-kennel on nyt sitten kaikkien rotujen Vuoden kasvattaja 2010 -kilpailun voittaja! Wohoo! Tosi hienoa ja olen ylpeä äidin puolesta, vaikken itse olekaan enää vuosiin varsinaisesti kuulunut "A-tiimiin" menetettyäni täydellisesti kiinnostukseni näyttelyihin ja lopetettuani kokonaan niissä käymisen joitakin vuosia sitten. En kuitenkaan missään nimessä dissaa näyttelyissä maineitta ja kunniaa niittäneitä ihmisiä, sillä erilaisia preferenssejä ja mieltymyksiä mahtuu tähän maailman loputtomasti - jopa saman perheen sisällä - ja on aina ihan hemmetin hienoa, jos joku jaksaa vuosikymmeniä sitkeästi ja päämäärätietoisesti tehdä töitä sen oman juttunsa eteen. Oli se sitten toko, näyttelyissä menestyvien koirien jalostus tai vaikka jousiammunta. Jos on tarpeeksi taitava ja peräänantamaton hommassaan niin voi saavuttaa jotain yhtä hienoa kuin äiti.

Tänään käytiin Susannan ja Hertan kanssa Sipoonkorvessa - oli kiva lenkki ja vauhtia koirilla piisasi. Olen myös viime päivinä lähetellyt erinäisiä ilmoittautumisia, ja marraskuussa tiedossa on parit agilitykisat sekä marsunäyttely Lemmikkimessuilla. Paitsi että pyörähdämme Lemmareilla pet-luokassa poikien kanssa niin sieltä saapuvat myös luokseni ihanaiset uudet marsuni.

Lisää agilitya

2010-10-30T11:46:00.009+03:00

Toisin kuin postausinnokkuudesta voisi päätellä, niin tämä viikko on ollut aika kiireinen. Iltapäivisin on ollut labroja ja lisäksi alkuviikosta piti vääntää illat pakollisia koulujuttuja, loppuviikon illat puolestaan kuluivat osakunnalla kokkaillen ja siihen päälle sitten Siirin treenit ja omat liikunnat. Nyt pitäisi tiskata viikon aikana kertynyt tiskivuori ja pyykätä kuukauden pyykit, ja sitten tuleekin yli 400 km:n päässä asuva poikaystävä käymään. Eli kyllä saa välillä miettiä miten saa ajan jaettua tasapuolisesti erinäisten juttujen kesken... Harrastuksista en kuitenkaan ikinä koulun takia tingi. Ex-perfektionistina tiedän, millaista on vaan lukea ja paahtaa läksyjä kaikki illat pitkät jotain halvatun kymppejä ja älliä tavoitellessa ja siihen hullutukseen en aio koskaan enää palata. Vaikka jatkuvasti kuulee miten rankkaa elukalla on niin oma elämäni on kuitenkin nykyään niin ihanan stressitöntä ja mukavaa noihin lukioaikoihin verrattuna, ja siltikin olen tenteissä pärjännyt oikein hyvin.

No mutta menisikös sitä kuitenkin asiaan - tämä ei kuitenkaan ole mikään lifestyle-blogi. Tänään siis olimme ensimmäistä kertaa sprinkkujen talvikauden agilitytreeneissä, vaikka vähän väsyttikin mennä Keravalle jo heti aamusta kovin lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeen. BAT-halli oli minulle ihan uusi paikka, ja vähän petyin siihen, miten ahdasta tuolla on. Kunnon ratoja ei oikein mahdu tekemään.

Niinpä harjoittilimme sitten useaa erilaista melko lyhyttä tekniikkapätkää. Uusia ohjausteknisiä kuvioita ei tullut vastaan, mutta mm. keinuun saimme uutta näkökulmaa. Siirillähän oli siis viimeksi keinun kanssa ongelmana lentokeinu, ja ajattelin alunperin lähteä tuota ongelmaa korjaamaan palkkaamalla koiraa keinun keskikohdassa. Tuo kuitenkin johtaa keinun hitaaseen suorittamiseen, ja parempi olisikin antaa koiran juosta reippaasti keskikohdan läpi ja palkata vasta alastulokontaktilla. Nyt rupesin vain miettimään, että meneekös tuo koiralle vähän epäloogiseksi kun muuten meillä on kaikilla kontaktiesteillä juoksukontaktit. Jossain kohtaa Siirin pitää kuitenkin jarruttaa ettei lentokeinua tule, ja harvemmin olen vaatinut sitä alastulokontakteilla kun kerran ovat aina hyvin sujuneet ilmankin jarrua. Pitääpä perehtyä tuohon keinun opettamiseen tarkemmin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan...

Varsinainen murheenkryyniesteemme on kuitenkin kepit, aina ja aina, vuodesta toiseen. "Oikealta" puolelta menee ok JOS kerkeän näyttämään selkeästi aloituskohdan ja JOS kävelen tasaisesti keppien vierellä ja JOS Siiri ei kuumu liikaa jolloin alkaa kauhea huutoriekkuminen. Väärästä puolesta en viitsi aloittaakaan, huoh. Niin ärsyttävää! Mutta ei kai tuohon mitään poppaskonstia ole, treeniä treeniä vaan. Ei selvästikään ole riittänyt, että olemme ottaneet keppejä vain ohjattujen treenien yhteydessä. Pitäisi raahautua niitä itsenäisestikin treenaamaan.

Muita tämmöisiä pieniä juttuja, joita pitäisi jaksaa harjoitella ovat mm. lähtöluvan odottaminen ja kierrä-käsky. Jotenkin tuollainen yksinkertaisten alkeisjuttujen treenaaminen tuppaa unohtumaan kisainnostuksen, uusien ohjaustekniikoiden ym. myötä ja se kyllä sitten pikku hiljaa alkaa kostautua.

Siiri oli jälleen kerran erittäin vauhdikkaalla tuulella. Loppua kohden alkoi virtaa olla jo liikaa ja neiti raivosi ja räyhäsi radalla kuin mikäkin sekopää. Siis kyllä, tuo otus muuttuu aina vaan hullummaksi vauhtiaivoksi mitä enemmän toistoja sen kanssa tekee, ja lopussa sai tosissaan miettiä uskaltaako sille enää edes näyttää leluja. Tuo Siiriin varastoitunut huikaisevan intensiivinen ja loputon energialataus jaksaa kyllä sitten aina hämmästyttää varsinkin kun katselee sen suloista unta ja tyyntä olemusta täällä sisällä tai vaikka ihan agilitykentellä omaa vuoroa odotellessa. No, toisaalta tuolla tavoin ainakin latautuvat akut äärimmilleen. Vaikken noita pahimpia energiapiikkejä järin kaipaakaan, niin on Siiri vaan unelmieni harrastusspringeri!

Jaakotusta, pakkovalssia ja twistiä

2010-10-29T12:21:00.012+03:00

Kokeilen nyt, jos ratapiirrosten pohtiminen treenien jälkeen tehostaisi ohjaustaitojen oppimista. Minun on oikeasti tästedes aivan turha veisata sitä ainaista valitusvirttä, et en mä osaa enkä opi ohjaamaan kun en ole motorisesti kyvykäs ja jadajadajada. No en kyllä taatusti ikinä opikaan mitään, jos oletan, että ohjaustekniikat painuvat ikuisiksi ajoiksi lihasmuistiini niiden muutamien hassujen minuuttien aikana kun itse radalla koiran kanssa hääräilen. Vähän enemmän vaivaa pitää nähdä, mm. käyttää koko tunti hyödyksi muiden suorituksen katsellen ja ohjeistuksia kuunnellen, kuivaharjoitella ohjaustekniikoita itsekseen ja pohtia omaa ohjaamista ja virheitä jälkeenpäin.

Minnan K9-treeneissä treeneissä Purinalla siis oltiin eilen. Ekalla kierroksella hinkattiin esteen 2 kohdalla twistiä. Ideana siis on, että koira ohjataan tuossa kohtaa vasemman käden ja jalan avulla kiertoon ja sitten peruutetaan pois koiran tieltä oikeanpuoleisen siivekkeen luo samalla ottaen koira vastaan oikealla kädellä. Sen jälkeen ohjaava käsi vaihtui taas ja koira ohjattiin vasemmalla kädellä putken toiseen päähän. Minulla oli ongelmana tässä se, etten liikkunut tarpeeksi nopeasti toisen aidan siivikkeen luo ja tuli kiire ohjata oikeaan putken päähän.

Toisella kierroksella sama kohta mentiin pakkovalssilla. Eli siis vasemman siivekkeen luona rintamasuunta koiraan päin kääntyneenä otettiin koira vastaan hypyltä 1 vasemmalla kädellä, ja kun se pääsi aidan toiselle puolen niin oikealla kädellä ohjattiin koira esteen yli.

Nelosesteen ohjasin alkuun tietenkin ihan perus sivukäännöksellä. Ongelmana tällaisissa jyrkissä kulmissa Siirillä on aina ollut käännösten leviäminen ja hylkyvirheet, jos käännöksen yhteydessä on jokin tuon putken tapainen houkutin. Siirillä kun tuota vauhtia ja estehakuisuutta piisaa ihan riittämiin... Saimmekin kokeilla tässä minulle aivan uutta ohjaustekniikkaa, nimittäin jaakotusta. Siinä hypylle lähetyksen jälkeen pyörähdetään niin, että koira jää hetkeksi selän taa. Tämän jälkeen matka jatkuu normaalisti uuteen suuntaan.

Muutaman toiston jälkeen Siiri tajusi jaakotuksen idean, ja käännöksistä tuli ihan sikamageita aikaisempaan nähden! Siis todella tiukkoja ja hienoja, wohoo! Itsekin opin käyttämään tekniikkaa yllättävän nopeasti, vaikka olen pitänyt itseäni huonona oppimaan tämmöisiä. Vikalla kierroksella tehtiin jaakotus myös kolmannelle esteelle ohjattaessa heti pakkovalssin jälkeen. Toi-mii ihan hemmetin hyvin Siirillä.

Kutosen ja seiskan välillä piti muistaa ohjata oikealla kädellä riittävän pitkään, ettei koira tule välistä. Keppien aloitus tökki; pitäisi vaan muistaa aina ottaa Siiri kunnolla haltuun ennen keppejä, sillä se ei osaa itse hakea oikeaa väliä tarpeeksi luotettavasti. Este 11 ohjattiin ensimmäisellä kierroksella pakkovalssilla, jälkimmäisellä twistiä käyttäen. Siinä meillä ei ollut ihmeempiä ongelmia.

Muistelua part II: Enni

2010-10-24T15:36:00.021+03:00

Kyseessä on siis ensimmäinen varsinainen koirani, FIN MVA & JVA Adamant's Golden Success (1997-2006). Koira, jolla on ikuisesti paikka sydämessäni.

Kesällä 1999. Riistaviettisyydestään huolimatta Enni tuli loistavasti toimeen marsujeni kanssa.

Lumipalloriehaa

Ennin mielipuuhia oli kieriskellä antaumuksella hiekassa, lumessa, lehtikasassa.... missä vaan.

Minä, Rumba ja Enni :-)

Kokeilimme lukuisia harrastuslajeja, mm. agilitya ja tokoa. Ennin motivoiminen oli kuitenkin hyvin haastavaa, sillä se oli uskollisuudestaan huolimatta hyvin itsenäinen ja omanarvontuntoinen koira. Onneksi kuitenkin löysimme mejän, johon Enni oli aivan omiaan.

Kaikesta huolimatta onnistuin opettamaan Ennille ihan mielettömän määrän erilaisia temppuja ja taitoja. Se osasi mm. kuolla...

...ryömiä...

...kantaa ja hakea käskystä mitä erilaisimpia tavaroita, ja lisäksi mm. sytyttää ja sammuttaa valot, kieriä, vilkuttaa, ulvoa, jäljestää ihmisjälkeä, etsiä esineitä jne. jne.

Rumba, Enni ja marsuja

Prinsessa tuli elämäämme 2001, ja valitettavasti vei paljon huomiotani muualle ja pikku hiljaa ennen niin intensiivinen touhuilu Ennin kanssa jäi vähemmälle.

Myös lampaiden kanssa Enni tuli hyvin juttuun.

Ennin bravuuri oli käskystä ulvominen.

Enni ei meinannut nahoissaan pysyä kun sitä pyysi esittelemään vanhoja temppuja. Tässä kumarretaan ja ulvotaan yhtaikaa.

Jos jollekin on vielä epäselvää, niin verijäljestyksessä Enni oli mestari: se jäljesti itsensä jälkivalioksi upean maavainuisella ja varmalla tyylillään minimimäärässä eli viidessä kokeessa. Toisin sanoen Enni ei tehnyt jälkiuransa aikana yhtä ainutta hukkaa! Viimeiseksi jääneessä kokeessamme saimme valiotittelin lisäksi 47 pistettä ja erittäin hienon arvostelun.

Tässä puolestaan vilkutetaan ja ulvotaan yhtaikaa...

Enni vanheni harmillisen nopeasti ja kärsi mm. nivelrikosta. Viimeiset kuvat tässä otettu jouluna 2004.

Muistelua part I: marsuilu 1998-2004

2010-10-24T10:56:00.017+03:00

Olen täällä Somerolla muistellut menneitä aikoja kuva-arkistoja selaillen, ja ajattelin tehdä muutaman kuvapostauksen tänne itselleni koosteeksi ja samalla muidenkin iloksi. :-)

Ensimmäinen marsuni Mus-Mus saapui luokseni 1998. Minulla ei juuri ollut tuolloin käsitystä marsujen oikeasta hoidosta, ja alkuun Mus-Mus eli muistaakseni tyyliin jossain pahvi/muovilaatikossa vailla tietoakaan kaverista. No, ajan myötä tietoa alkoi karttua ja Mus-Muksesta kehittyi upean kesy ja pet-luokkiakin valloittanut hurmuri.

1999 Mus-Mus kastroitiin ja se sai seurakseen Rosan, jonka äitini osti minulle eläinkaupasta yllätyksenä. Rosa oli nuorena todella kitukasvuinen ja arka; luultavasti se oli päätynyt eläinkauppaan tukusta, mutta eipä sitä tuolloin tajunnut moista ottaa huomioon. Vuosien myötä Rosastakin kuitenkin kasvoi ihan marsun kokoinen suhteellisen kesy neiti.

Marsuillani oli iso ja kestävä ulkoaitaus, jossa ne viettivät käytännössä kaikki kesät ihan öitä myöten.

Syksyllä 1999 hankin kolmannen marsun, texel-rotuisen Geishan. Valitettavasti Geisha ei kuitenkaan ehtinyt olla meillä kuin hetken, sillä se kuoli kyläilevän koiran napattua sen hampaisiinsa kuin jonkin lelun.

2000-keväällä haaveilin cream/buff-marsusta, mutta marsulaani päätyi kuitenkin sattuman seurauksena pieni p.e white, Saarelman Caledonia eli Jade. Näyttelymarsua ei Jadesta tullut, sillä sille kehittyi fatty eye ja lisäksi Jade kärsi koko ikänsä erilaisista iho- ja turkkiongelmista.

Yllä on Aniara's Charlie eli vanhaherra Urppis. Haaveilin tällä kertaa saffron-poikasesta, mutta kuinka ollakaan, jotenkin vaan päädyin sittenkin ottamaan jälleen yhden valkoisen, tällä kertaa tämmöisen eläkeläisuroksen.

Jade, Mus-Mus ja Rosa jouluaattona 2000. Lahjoja ainakin on riittävästi. ;-)

Pian Jaden jälkeen meille saapui Nikean Vanilliini eli Sofi. Sofi oli luonteeltaan räiskyvä ja rohkea diiva, joka ei jättänyt ketään kylmäksi. Tempperamenttia oli turhankin paljon, sillä lopulta Sofia oli lähes mahdoton pitää muiden tyttöjen kanssa. Näyttelyissä Sofi valmistui valioksi.

Yllä nuori Sofi herkkujen perässä, ja hurmurikastraatti Mus-Mus Sofin perässä...

Mus-Mus, Sofi, Rosa ja Jade

Ihmettelen tätä kuvaa, sillä siinä ovat Sofi, Rosa ja Jade aikuisina. Taisinpa sittenkin yrittää ajoittain pitää marsuja yhdessä laumassa Sofin diivailuista huolimatta... Asumuksena niillä jossain vaiheessa oli koko yläkerran marsuhuone, jossa kuivitetun lasten uima-altaan lisäksi oli koko lattia varattuna marsujen jaloittelulle.

Sofin poikasprojekti silloin, kun kaikki näytti vielä lupaavalta. Synnytyksen jälkeen kuitenkin kaikki poikaset kuolivat, ja Sofiin ilmestyi isoja karvattomia laikkuja. Tämän jälkeen kävi ilmi, että marsulassani oli jo pitkään jyllännyt diagnosoimaton kapitartunta. Vanha Urppis oli ehtinyt heikentyä niin, että se jouduttiin lopettamaan.

Viimeisimpänä marsulaani saapui vuonna 2001 kaunis p.e golden -tyttö Nekku. Nekusta minulla ei kuitenkaan ole paljonkaan muistikuvia. Ilmeisesti juuri noihin aikoihin marsuilleni alkoi tulla omituisia paiseita ympäri kehoa, mikä lopulta johti niin Nekun, Rosan kuin Mus-Muksenkin kuolemaan. Jade kuoli äitini mukaan jonkin tyyppiseen sokkiin ollessani matkoilla.

Lopulta jäljellä oli supermarsu Sofi - tässä Sofin ja Sessan yhteisposeerausta vuodelta 2003. Älkääpä muuten kukaan vaan yrittäkö ottaa vastaavia kuvia marsuista ilman aitausta puutarhassa! Itselläni oli paha tapa aikanaan pitää kesyimpiä ja rohkeimpia marsujani eli Mus-Musta ja Sofia vapaana ulkona, mutta en taatusti olisi noin typerä tänä päivänä. Kesyinkin marsu on kuitenkin pohjimmiltaan saaliseläin, ja saattaa paeta ikiajoiksi esim. kuullessaan jonkun pelottavan äänen.

Agitreenit

2010-10-22T09:37:00.006+03:00

Olimme eilen taas Purinalla agilitytreeneissä, ja ei herranjestas kuinka kammohirveä meidän suoritus oli! Siiri sinkoili ihan mihin esteelle sattui, ja minulla meni siitä jotenkin pasmat ihan sekaisin. Vaikka olin kaikessa rauhassa ehtinyt painamaan radan mieleeni (mikä ei esim. sprinkkutreeneissä ole aina ollut itsestäänselvää tällaiselle lahopäälle), käynyt porukalla läpi ohjauksen ja saanut erinomaisia vinkkejä vaikeimpiin kohtiin jo etukäteen, niin silti pakka hajosi jotenkin ihan täysin. En vain ohjannut tarpeeksi tiukasti ja kun hylkyvirheitä alkoi tulla niin jotenkin lopetin ohjaamisen kokonaan ja aloin liikkua radalla aivan miten sattuu. Alkuperäinen ohjaussuunnitelma hävisi jonnekin ja löysin itseni mitä kummallisimmista paikoista sinänsä ihan helpoissakin kohdissa.

Tässä on nyt meikäläisellä joku alintajuntainen asenneongelma: vaikka kisoissa hylkyvirheen jälkeen peli onkin pelattu tuloksen osalta, niin se ei todellakaan tarkoita sitä, että ohjaaminen pitäisi virheiden jälkeen lopettaa, edes niissä kisoissa! Päinvastoin: treeneissä varsinkin näin äärimmäisen rajallisen treeniajan puitteissa nimenomaan täytyisi virheiden sattuessa keskittyä ja panostaa ohjaamiseen radalla kahta kauheammin eikä kettuuntua itseensä ja vaihtaa hälläväliä -asenteelle. Siiri kyllä huomaa välittömästi pienenkin lipsumiseni ohjaamisesta ja ottaa tilanteesta vauhdikkaana ja esteitä hakevana koirana kaiken ilon irti. Se ei jää odottelemaan myöhässä tulevia käskyjä tai uhraa ajatustakaan epämääräisen ja lepsun ohjaamisen tulkitsemiselle toisin kuin joku tasaisempi menijä saattaisi ehkä tehdä, vaan todellakin pistää silloin kaiken ihan lekkeriksi sinkoillen kuin ohjus niille esteille minne nenä sattuu näyttämään.

Myös esteongelmia oli: väärän puolen kepit ovat edelleen epävarmat ja muutenkin kauheat, ja keinu mentiin lentokeinuina, huoh... En ole aikaisemmin kokenut keinua meille ongelmaesteeksi, mutta ei sitten vaan eilen tullut mieleenkään huudella odota-käskyä. Keinun jälkeen olisi ollut mahdollisuus harjoitella pakkovalssia, mutta se oli vähän vaikeaa tuo keinulla rynnimisen takia.

Ja vuorostaan agilityä

2010-10-18T21:34:00.012+03:00

Jos toissa viikolla treenit koostuivat tokosta, niin viime viikko meni agilityyn keskittyessä. Tiistaina olivat viimeiset sprinkkujen ulkotreenit Ojangossa, ja olimme tuolloin ainoa koirakko paikalla. Haastavimmaksi kohdaksi tekemällämme radanpätkällä osoittautui kiertohyppy, jolta piti ohjata puomin ylösmenon vierestä lähtevään putkeen. Etenemissuunta oli kiertohyppyyn nähden vastakkainen, ja sujuvaa linjaa aidalta putkelle hinkattiin pitkään. Siiri teki väärän ohjauksen takia toistuvasta hapuilevan ylimääräisen lenkin aidan takana ja valitsi putken sijaan puomin, mutta saatiin tämä siis lopulta kuitenkin sujumaan.

Torstaina olimme K9:n treeneissä, jossa pääsin harjoittelemaan mm. aikaisemmin vähän hämärän peitossa ollutta välistävetoa. Tai siis olen niitä paljon tehnyt, mutta en ole koskaan tarkkaan käynyt läpi tekniikkaa päässäni tehden hommaa vähän sinne päin. Ideana siis on, että koiran puoleinen käsi ohjaa loppuun asti ensimmäiselle aidalle rintamasuunnan muutoksen kertoessa koiralle tulevasta suunnanmuutoksesta. Välittömästi ensimmäisen hypyn jälkeen ohjaava käsi vaihtuu vastakkaiseksi kädeksi, ja tällä kädellä vedetään koira luo. Kun koira on viereisen hypyn kohdalla otetaan uusi rintamasuunta, vaihdetaan jälleen ohjaava kättä ja ohjataan koira hyppäämään tähän uuteen suuntaan koiran puoleisella kädellä. Joitakin toistoja tuo minun auttavalla motorisella oppimiskyvylläni vaati, mutta kyllähän oikea tekniikka sitten löytyi. Minun pitää vain tarkkaan pohtia mitä ja mihin aikaan kropallani radalla teen ennen harjoitusta, harjoituksen aikana ja vielä sen jälkeenkin. Tällöin voi olettaa kehitystäkin tapahtuvan.

Lisäksi kerkesimme viikon aikana käydä Tiinan ja Rexin kanssa Sipoonkorvessa retkeilemässä (tai oikeastaan eipä tässä ehtimisestä ole ollut kyse, kun motivaatio muutamiin meneillään olleisiin koulukursseihin on ollut aivan ennätysmäisen huono). Kyseinen paikka on todellinen henkireikä Siirille täällä pk-seudulla varsinkin nykyään, kun ehdimme kovin harvoin kotikotona Somerolla käymään. Siellä Siiri saa parhaiten purettua ihan mieletöntä energiaansa päästessään kunnolla räyhäämään ja ryskimään puskiin. Tuota menoa ja meininkiä tuskin kukaan uskoo ennen kuin oikeasti näkee Siirin vapaana metsässä, vaikka kammohirveä vetämisongelmamme varmaan antaakin jotain viitteitä Siirin kahlituista taipumuksista.

Tajusin muuten, etten ole kirjoittanut tähän blogiin vielä mitään marsuistani Antonista ja Edwinistä, vaikka yhtä laillahan täällä olisi tarkoitus kertoilla niidenkin kuulumisia. No, eipä niille mitään erityistä kuulu; tuollahan nuo porsaat voivat potrasti viettämällä aikaansa pääasiassa syömällä, loikoilemalla ja välillä vähän homostelemalla. Touhutuokiot juoksutusalueella kuuluvat toki myös niiden lähes päivittäiseen arkeen. Lisää marsuista pääsette varmaankin lukemaan vielä loppusyksyn mittaan, sillä laumankasvatusprojektini vaikuttaisi edistyvän...

Tokoa

2010-10-09T17:19:00.005+03:00

Jätimme täitartunnan takia tämän viikon agit väliin ja tyydyimme tokoilemaan keskenämme, vaikka hyvin näyttäisikin Exspot tepsineen. Tokossa Siirillä on ollut tänä syksynä aivan mieletön asenne: se tekee jokaisen annetun tehtävän täysillä hullun kiilto silmissä ja suorastaan säteilee sellaista vapautunutta iloa ja energiaa. Taisteluleikeissä Siiri kiskoo tuttuun tyyliinsä patukkaa sellaisella raivolla ja intensiteetillä, joita moni pk-ihminenkin varmasti arvostaisi (täytyypä ottaa joskus videolle todisteita!). Siiri todella tuntuu kaipaavan tällaista yhteistä tekemistä kanssani, sillä ilman treenejä se on iltaisin aina sen näköinen kuin olisi jotain vailla riippumatta lenkkeilyn määrästä. Tällöin Siiri tulee viereeni tuijottelemaan sen sijaan, että nukkuisi autuaasti koko illan treenipäivien tapaan.

Tokokilpailuihin en ole Siiriä ilmoittanut, sillä motivaationi tokoon pulppuaa nykyään lähes vallan siitä, että saan nähdä Siirin tekemisen riemun enkä vain jotenkin ikinä tule oikein ajatelleeksi, että voisihan sitä yrittää niitä puuttuvia ykkösiäkin metsästää. Ihan hullua, sillä vielä joitakin vuosia sitten olin ihan mielettömän kilpailu- ja suorituskeskeinen, myös tokoilun osalta. Voisihan sitä kilpailumotivaatiotakin toki yrittää vähän metsästää, sillä selkeät tavoitteet toisivat enemmän ryhtiä ja säännöllisyyttä treenaamiseen. Ja miksi hukata tva-unelmat kun on kerran noin hyvä koirakin, joka tuntuu aina vain paranevan vanhetessaan. Saattaa kuulostaa tylyltä ja liioitellulta, mutta veikkaan etten ihan helpolla saisi uutta vastaavalla työmoottorilla varustettua springeriä näyttelylinjaisista.

Periaatteessa kisoihin kyllä voisimme mennä heti kunhan ensin vain saisin aikaiseksi laittaa tunnarin kuntoon. Yksi kerta sitä kokeiltiin Sadun ja Napin kanssa treenatessa, mutta Siiri oli ihan pihalla kuten jostain syystä yleensäkin pitkän tunnaritauon jälkeen. Sen sijaan esim. vanha ongelmaliikkeemme idari on toiminut hienosti tällä treenikaudella eikä Siiri enää ole aika päiviin seisonut istumisen kohdalla.

Täitartunta

2010-10-02T15:38:00.007+03:00

Noin viikon ajan olen ihmetellyt Siirin lisääntynyttä rapsuttelua, joka on kohdistunut etenkin korviin ja jossain määrin myös muuhun eturuumiiseen. Olen tutkinut ihoa ja korvia, mutten alkuun löytänyt mitään muuta poikkeavaa kuin pienen ja hieman ärtyneen finnintapaisen näppylän korvasta. Sitä epäilin pääasialliseksi kutinan aiheuttajaksi vielä alkuviikosta. Kutina on kuitenkin jatkunut näpyn rauhoittumisesta huolimatta ja tuntunut pahenevan ja leviävän aina vain laajemmalle. Ehdin jo pelätä jonkintyyppistä allergiaa kun olen ruokamerkkiäkin ihan hiljattain väliaikaisesti vaihtanut, mutta tänään sitten löysin rintakehän alueelta aivan karvan juuresta jotain mikä ei sinne kuulu. Menin koululle mikroskopoimaan öttiäistä ja mikroskooppi vahvisti epäilyni, eli kyseessä on aivan ilmiselvä koiran täi. Mikä helpotus! Moneen muuhun kutinan aiheuttajaan verratuna täistä on todella helppo päästä eroon. Olen mm. lukenut joitakin allergisten koirien blogeja ja kertomuksia, enkä voi muuta kuin toivottaa voimia siinä suossa kamppaileville ja toivoa, että osaisin sitten joskus valmiina eläinlääkärinä auttaa noissa kroonisissa iho-ongelmissa edes jonkin verran.

Samalla tuli mukavasti kerrattua ulkoloisia. Olen siis eläinlääketieteellisen parasitologian kurssin jo käynyt eikä aihe myöhemmin enää ilmeisesti paljon koulussa vastaan tule. Voisinkin saman tien kirjoittaa pikku tietoiskun tuosta loisesta.

Koiran täi eli Linognatus setosus on niveljalkaisiin kuuluva koiran yleisin ulkoloinen, joka tarttuu suorassa kontaktissa mm. koiratapahtumissa ja koirapuistoissa sekä hoitovälineiden välityksellä. Se on erityisesti kaupunkilaiskoiria kiusaava loinen, ja viihtyy erityisen hyvin Siirin kaltaisissa luppakorvaisissa roduissa. Täiden koko elämänkierto tapahtuu isännän iholla, jonne ne munivat myös munansa (1 muna/päivä).

Täit imevät verta aiheuttaen voimakasta kutinaa ja pahimmillaan anemiaoireita. Ne viihtyvät parhaiten pään ja kaulan alueella, erityisesti korvanjuuressa ja kaulapannan tietämillä. 1-2 mm pitkän, väriltään rusehtavan täin voi havaita paljain silmin karvanjuuresta. Sille on tyypillistä suuri takaruumis ja pieni pää. Myös täin karvoihin kiinnittyneet munat on helppo havaita.

Täiden häätöön voi käyttää apteekista ilman reseptiä saatavia permetriiniä tai fiproniilia sisältäviä ulkoloislääkkeitä (esim. Expotin paikallisvaleluliuos) tai eläinlääkäriltä saatavia reseptilääkkeitä (Stronghold). Ilman isäntää täi kuolee muutamassa päivässä, mutta huomioitavaa on, että munat säilyvät 2-3 viikkoa. Siksi on tärkeää puhdistaa huolellisesti koiran ympäristö, erityisesti petipaikat, mikä käytännössä tämä tarkoittaa huolellista imurointia ja makuupaikan pesua korkeassa lämpötilassa. Mahdollisesti kuoriutuvien munien takia tehdään koiralle tehdään uusintakäsittely loishäätölääkkeellä kahden viikon kuluttua ensimmäisestä käsittelystä. On myös syytä ilmoittaa täitartunnan saaneen koiran kanssa kontaktissa olleiden koirien omistajille asiasta ja hoitaa samassa taloudessa asuvat ja muut tiiviissä lähikontaktissa olleet koirat. Kaikki tartunnan saaneet eivät välttämättä oireile.

On hyvä muistaa, että koiran täi on isäntäspesifinen laji eikä tartu koirasta ihmiseen. Ihmisellä on aivan oma täilajinsa.

K9:n agilitytreenit

2010-10-02T09:46:00.003+03:00

Aloitimme viime torstaina agilitytreenit koirakerho K9:n kisaavien ryhmässä Purinalla. Kivaa! Samassa ryhmässä treenaavat mm. vuosikurssiltani tutut Tiina & Rex ja Laura & Sasha. Olin todella iloisesti yllättynyt, että kisaavillekin oli tänä vuonna saatu kouluttaja ja vieläpä vallan mainio sellainen. Teimme alkajaisiksi sinänsä melko helppoa rataa, jossa ei ollut mitään suuren suuria koukkuja, mutta silti heräsi paljon ajatuksia. Vaikka olenkin treenannut kauan sprinkkutreeneissä, teen siellä nykyään aika vaikeita ratoja ja olemme Siirin kanssa yhtä LUVAa vaille kakkosissa, niin minulta on jossain vaiheessa ehkä joidenkin talvien ja kesien pakollisten treenitaukojen takia päässyt livahtamaan ohi korvien ja silmien paljon pieniä teknisiä asioita eikä moni edes ihan perusjuttu tule minulta selkäytimestä. Siksi niiden tankkaaminen tekee varmasti todella hyvää!

Kuntoilua koko rahan edestä

2010-10-02T09:13:00.006+03:00

Osallistuimme Siirin kanssa viime viikonloppuna (25.-26.9.) springeriyhdistyksen Laitilassa järjestämiin MEJÄ-kokeisiin. Matkaan lähdimme jo perjantaina suunnaten majapaikkaamme Turkuun, jossa tapasimme myös vanhat tutut leidit eli Prinsessan ja Fridan.

Lauantai kului jälkiä tehdessä, ja sunnuntaina pääsimme sitten kilpailemaan. Juuri ennen omalle kilpailujäljellemme menoa mietin, että jokohan Siiri tällä kertaa paljastaisi todellisen jälkikoiran luonteensa. Mehän olemme siis osallistuneet aikaisemmin kaksi kertaa MEJÄ-kokeisiin Siirin kanssa, vuosina 2006 ja 2009, ja molemmista on saldona hieman kyseenalainen ykköspalkinto. Ihan ensimmäisissä kokeissaan Siiri oli vielä kovin nuori ja paljon, paljon arempi luonteeltaan kuin nykyään. Niinpä sitä vieroksutti suuresti jäljellä perässä tuleva joukko, ja minun nähdäkseni Siirin missio jäljellä oli päästä tuosta tilanteesta mahdollisimman pian pois ja mikäpäs olisi ollut sen parempi keino kuin seurata uskollisesti jälkeä. Vuosi sitten kävi puolestaan ilmi, että Siiri oli suorittanut jälkensä kärsiessään kivuliaasta kynsivallin tulehduksesta, ja se tietysti rajoitti kaikkea ylimääräistä höseltämistä. No, tällä kertaa Siiri oli täysissä sielun ja ruumiin voimissa, joten ilmeisesti kolmas kerta toden sanoi - valitettavasti. :-D

Eli melkoisen kuntoilusuorituksen puolelle meni tuo meidän jälkemme. Hukka tuli jo ensimmäisellä osuudella, ja toinen heti perään katkolla. Siiri kyllä käveli useita kertoja katkoa seuranneen veretyksen yli, mutta ilmeisesti vain verijälki oli jo päässyt katkon aikana unohtumaan. Loppujäljen Siiri pyöritti minua aivan mielin määrin kaikissa pahimmissa ryteiköissä ja risukoissa tarjoten todella raskasta jumppatuntia vastanneen kuntoilusuorituksen sen sijaan, että olisimme kulkeneet mukavasti jälkeä pitkin. Hukkia ei kuitenkaan enää kuin ihmeen kaupalla tullut, vaikka Siiri tarkastikin miljoona muuta hajua jäljen seuraamisen ohessa. Olen varma, että tuo ryökäle tasan tarkkaan tiesi missä jälki kulki, mutta superriistaviettisenä koirana se vain jatkuvasti arpoi mielessään "jälki vai puska, jälki vai puska, jälki vai puska... PUSKAAN!!". Kyllä tuli ikävä edesmennyttä superlahjakasta jälkikoiraani Enniä, joka valmistui jälkivalioksi ilman ainuttakaan hukkaa jäljestäen aina maavainuisesti jäljen päällä kuin juna.

Tuloksena ensimmäisestä voittajaluokan kokeestamme siis VOI 3 ja 21 pistettä. Todellinen työvoitto, joka lukee arvostelussakin. Mukavaa oli kaikesta huolimatta, sillä tuskin on MEJÄ-kokeita parempaa tapaa irroittautua arkisista kuvioista.

Treenejä

2010-09-24T13:47:00.004+03:00

Kesällä olin tosiaan todella saamaton varsinkin tokotreenien suhteen, vaikka kesätyöni virastoaikoja noudattelevine työaikoineen olisikin ollut ihanteellinen treenejä ja kisoja ajatellen. Nyt olemme kuitenkin pikku hiljaa jälleen palautelleet tokoliikkeitä mieliimme Siirin kanssa, ja treenailtu on n. 1-2 kaksi kertaa viikossa. Kuulostaa vähältä joihinkin aikaisempiin treenailujaksoihin verrattuna, mutta itse olen ihan tyytyväinen tuohon tahtiin saavutettiimpa sillä niitä puuttuvia tva-ykkösiä tai ei. Tärkeintä on iloinen yhdessä puuhailu ja se, ettei homma ala maistua itsestäni väkinäiseltä puurtamiselta, sillä sen seurauksena ovat treenit sitten tupanneet yleensä jäädä kokonaan pois ohjelmistosta. Siiri kyllä varmasti treenaisi tokoa mielellään vaikka joka päivä, sillä sen motivaatio ei koskaan ole ollut tuollaista aaltoilevaa sorttia.

Agilityä olemme treenanneet kesä- ja syyskauden aikana tuttuun tapaan sprinkkujen treeniryhmässä Ojangossa. Teemme aika vaikeita ratoja kun ryhmässä on osallistujia kaikista tasoluokista ja välillä tuppaa epätoivo iskemään, sillä tunnen itseni aina ja aina vaan avuttoman kömpelöksi ohjaajaksi. Minulla on kai joku lukihäiriöön verrattava ongelma motorisessa oppimisessa, sillä jotenkin minun on hirveän vaikea hahmottaa liikkumistani radalla ja korjata ohjaustani, vaikka siitä kuinka sanoisi. Toistan samoja virheitä jatkuvasti, eli tarttis tehdä jotain... Varmaankin pitäisi ruveta jälkikäteen analysoimaan ja pohtimaan tehtyjä harjoituksia paljon tarkemmin, sillä esim. koulussa olen huomannut, että asiat painuvat parhaiten mieleeni kun saan ennen ja jälkeen käytännön harjoituksen itse kaikessa rauhassa pohtia ja vatvoa sitä. Olen erittäin vahvasti visuaalinen oppija, ja pelkästään tekemällä ja kuuntelemalla oppimistulokseni jäävät paljon laihemmaksi. Tässä tapauksessa ratapiirrokset voisivat olla kova juttu.

Talvellakin on agilitytreenejä tiedossa ihan mukavasti, sillä olen ilmoittautunut sekä sprinkkuryhmän että ainejärjestömme koirakerhon K9:n talvitreeneihin.

Blogin paluu + agilitykisoissa

2010-09-12T22:07:00.008+03:00

Jaahas... Tämä blogi on miltei vuoden ollut blogien hautausmaalla, mutta ei se mitään - jatketaan vain siitä mihin viimeksi jäätiin. Ettepä ole pahemmin missanneet mitään, sillä Siirin tämän vuoden ensimmäiset kisat olivat vasta elokuussa. Keväällä painiskelin aika massiivistenkin koiraharrastusmotivaatio-ongelmien parissa ja tirautimpa joku kerta treenikentällä jo kyyneleitäkin ajatellen haikeana, että tässäkö se sitten oli - minun ja Siirin harrastusura. Mutta kuitenkin kuten kaikki tiedämme ei koskaan pitäisi sanoa ei koskaan, ja niinpä Siirin syvä palo yhdessä tekemiseen on taas pikku hiljaa ajamassa minua näin syksyn saapuessa takaisin kisa- ja treenikenttien äärelle. Kun seuraavan kerran tulee noita aaltoilevan sinikäyrän "en-ehdi-en-jaksa-ei-kiinnosta" -kuoppia niin on vain tiukasti pidettävä mielessä miksi tätä hommaa pohjimmiltaan oikein teen eli nähdäkseni Siirin mielettömän tekemisen riemun ja tehdäkseni sen elämästä mahdollisimman mielekästä ja hauskaa.

Olemme siis tämän vuoden puolella ehtineet käydä vasta muutamissa agilitykisoissa, ja niistä ensimmäiset olivat 28.8. Ojangossa tutulla treenikentällämme. Ei mennyt oikein putkeen, tai no sen väärään päähän ehkä korkeintaan... Eli kaksi kertaa hylly väärästä radasta ja ihan omien mokien takia tietenkin kun en mitä luultavimmin ohjannut koiraa. Lisäksi agiradalla tuli jotain sählinkiä kepeillä.

Seuraavat kisat olivat eilen 11.9. Purina-areenalla, ja nyt olivatkin tulokset sitten aivan päinvastaiset: saldona tuplanolla ja lisäksi sijoituimme A-kisassa toiseksi ja B:ssä ensimmäiseksi vajaasta kolmestakymmenestä osallistujasta! Eli Siirillä on nyt kaksi kolmesta luokanvaihtoon oikeuttavasta LUVA-tuloksesta. Radat tuntuivat minusta aika mukavilta ja selkeiltä, tosin ensimmäisellä radalla kyllä tuli jotain ihme sähläystä omassa ohjauksessa ja unohdin yhden valssin... No, onneksi ei mitään kummempaa siinä sitten ehtinyt käydä. Toisella radalla taisimme olla ainoat nollatuloksen saaneet.

Treeniaktivoitumista

2009-11-14T13:02:00.014+02:00

Lokakuusta alkaen treenaaminen on Siirin kanssa jäänyt minimiin monestakin eri syystä johtuen. Ensinnäkin tuntuu, että olen koko ajan menossa jonnekin tai tulossa jostakin jo ihan ilman mitään treenejäkin, eikä siinä kotona kääntyessä ensimmäinen ajatus useinkaan ole mennä jonnekin pimeälle kentälle treenaamaan. Lisäksi olin auttamatta myöhässä herätessäni lokakuun alussa ilmoittelemaan Siiriä loppusyksyn tokokisoihin, ja maatilaharjoittelun jälkeen huomasin, että ainoiden potentiaalisten kisojen (springerimestaruudet) ilmot olivat minulta lupaa kysymättä sujahtaneet auton lattialle postiluukun sijaan...

Pari päivää sitten kuitenkin päätin ottaa pitkästä aikaa tokoa Siirin kanssa ennen omaa treeniryhmääni, ja silloin palautui mieleen, miksi sitä tokoa kannattaa Siirin kanssa harrastaa. Meillä molemmilla oli vaan kerrassaan mahdottoman kivaa! Joten mitä sitten, vaikka kilpailuvietti onkin vähän kadoksissa eivätkä kaksi viimeistä ykköstä herätä mielenliikahduksia suuntaan taikka toiseen? Pääasia on, että fiilis treeneissä ja kisoissa on meillä molemmilla oikea! Tästä on hyvä lähteä nyt, kun suoritus- ja tuloskeskeisyyteni on kovasti murentunut viimeisen vuoden aikana vähän joka saralla.

Springerien agilitytreeneissä olemme käyneet kahdesti tällä viikolla, ja onneksi olemme, sillä tämän myötä viimeisten kisojen jälkeinen pieni agilitymasennus katosi yhtä nopeasti kuin alkoikin. Tiistaina kyllä vaati melkoista persiille potkimista raahautua treeneihin, mutta ei siinä voinut olla itsekin innostumatta katsellessa Siirin riemua! Eilen pääsimme ensimmäistä kertaa springerien hallitreeneihin Kivistöön, ja oli kyllä tosi kivat ja hyödylliset treenit. Olemme nyt syksyllä tehneet paljon pidempiä ratoja sekä kisoissa että treeneissä, joten oli äärimmäisen hyödyllistä välillä palautella mieliin tarkemmin eri ohjaustekniikoita: puoli(?)valssia, takaakiertoja, twistiä, sylkkäriä... Ja mikä tärkeintä, Siirillä oli taas mahdottoman kivaa, ja loppua kohden se kuumui jopa vähän liikaa. Joten ei muuta kuin reippaasti eteenpäin vaan, nuo muutamat syksyn kummalliset kisasuoritukset jääkööt omaan arvoonsa!

Ainoa vaan, että perjantain agilityssä kohtasimme jälleen agilitystä riippumattomia ikävyyksiä... Treenien jälkeen huomasin nimittäin tiputtaneeni avainnippuni ryysiessäni hirveällä kiireellä suoraan jumpasta agilitytreeneihin (ai mullako muka aina kiire :-D). Kyllä siinä meinasi epätoivo aluksi iskeä kun olin kaiken lisäksi ekaa kertaa ko. hallilla ja jättänyt auton aika kauas treenipaikasta, ja sitten kovalla kiireellä puolijuoksulla ruvennut etsimään treenipaikkaa ympäristöstä. Yritä siinä sitten löytää avaimia pilkkopimeässä moiselta kulkureitiltä... Onneksi Satu & muutamat muut ihanat ihmiset jäivät auttamaan, ja aika nopeasti avaimet sitten sattumalta löytyivätkin! Kiitos! Loppu hyvin, kaikki hyvin. :)

Maatilaharjoittelu & agilitykilpailut

2009-11-01T13:03:00.023+02:00

Opintoihimme kakkosvuosikurssin aikana kuuluu maatilaharjoittelu, eli asumme lypsykarja- ja sikatiloilla yhteensä kuukauden osallistuen tilojen töihin. Niinpä vietimme Siirin kanssa kaksi syksyistä viikkoa Kiskossa, jossa tutustuin pihattonavetan arkeen aamu- ja iltalypsyineen. Lypsyjen välillä jäi hyvin aikaa tutustua alueen upeisiin maastoihin, ja voi pojat, mehän Siirin kanssa otimme ilon irti koko rahan edestä. Teimme miltei päivittäin 1,5-2,5 tunnin lenkkejä ihanien kirkasvetisten järvien rannoilla ja hiljaisilla metsäteillä tarpoen.

Siiri kilttinä ja nöyränä tyttönä tuli mukavasti talon kolmen koiran kanssa toimeen, mutta varsinkin ensimmäisellä viikolla jatkuva uusien ihmisten virta pelotti arkajalka-Siiriä. No, hyväähän jokainen uusi ihmiskontakti sille vain tekee, varsinkin kun Siiri loppujen lopuksi aina on joutunut myöntämään vieraiden hyvät aikeet alun epäilyistä huolimatta. Tiedä vaikka se kymmenvuotiaana olisi jo täysin sosiaalistunut. ;-)

Maatilaharjoittelu loppui eilen, ja minä onneton olin mennyt ilmoittamaan Siirin agilitykilpailuihin tälle päivälle. Huoh... Taas tuli pienimuotoiset katastrofikisat, ei ole tämä meidän virallinen agilityura alkanut hyvin. Tällä kertaa tosin Siirillä ei tuntunut olevan mitään ihmeempää hätää, mutta minulla oli senkin edestä. Paitsi että minulla oli valmiiksi kahden viikon aamulypsyjen univelat maksamatta, niin kaiken lisäksi en saanut silmällistäkään unta viime yönä, siis en kerrassaan yhtään. Tuommoista minulle nyt vaan satunnaisesti ehkä kerran kahdessa kuukaudessa käy ilman sen kummempaa syytä eikä siinä ole mitään vakavaa, mutta yhtä kaikki kisapäivä meni todella sumuisessa, puolitiedottomassa tilassa.

Ensimmäisestä radasta suoriuduimme maaliintulofiiliksen perusteella mielestäni aluksi "ihan jees" olosuhteisiin nähden: loppusuoralla vähän tuli sählinkiä kepeillä ja tokavika este, muuri, ohitettiin ensin, that's it. En havainnut mitään viime kisojen kaltaista jäätymistä. Eipä sitten mennytkään virallinen tulos ensimmäisillä kerroilla tajunnan tasolle saakka, vaan vasta useiden tuloslistan lukukertojen jälkeen "keksin", että meille oli kahden ratavirheen lisäksi merkattu ihan käsittämätön määrä yliaikaa, siis lähes jotain minuutti... Siinä vaiheessa teki mieli polkaista maahan iso musta reikä ja kadota sinne kun ei ollut virkeyttä käsitellä tuota ihan käsittämättömän huonoa tulosta huumorilla. Nolotti niin paljon ettei mitään määrää.

En keksi tuohon mitään muuta selitystä kuin sen, että olin vain kerrassaan niin valveen ja unen rajamailla, että hahmotin ajan kulun esim. muurilla aivan päin metsää. Ihan kuten torkkuessa hujahtaa yhtäkkiä vartti tai puoli tuntia, vaikka "justhan mä tähän istahdin". Tuskin nyt kellokaan valehtelee.

Ekan radan jälkeen minulla oli niin omituisen huono olo, että mietin jälkimmäisen startin skippaamista peläten pyörtyväni sinne radalle tai jotain vastaavaa. Sain kuitenkin koottua itseni ja palasin jostain hämärän rajamailta takaisin tähän todellisuuteen osallistuen Siirin kanssa hyppärille. Teimme puhtaan radan toiseksi viimeiselle esteelle eli muurille saakka, jonka ylittämistä Siiri empi pysähtyen ja itse hypyssä irtosi osasia - siitä kohdasta siis kaksi ratavirhettä. Päästyämme maaliin kipitin suorinta tietä tulostaululle, ja ilokseni huomasin, että ihanneaika alittui vielä tuon muurijupakankin jälkeen mukavasti. Uskotte varmaan, että oli "hieman" helpottunut olo, en ollutkaan lopullisesti sekoamassa. ;-)

Mut joo, hengissä siitäkin siis selvittiin. Seuraavalla kerralla jään kyllä suosiolla kotiin lepäilemään, jos nukkumatin kiukutteluyö sattuu olemaan kisoja edeltävä yö.

MEJÄ-kokeissa & tassuvamma

2009-09-30T21:16:00.009+03:00

Minua vaivaa nykyään krooninen kiire kun olen ahtanut kalenterin täyteen kaikenmoista menoa, mutta josko nyt kerkeisi päivitellä viime viikonlopun hienon tuloksen tänne. Osallistuimme Siirin kanssa Springerspanielit ry:n järjestämiin MEJÄ-kokeisiin Laitilassa ja tuloksena hienosti AVO 1, 43 pistettä ja siirto voittajaluokkaan heti toisessa kokeessa! Viimeksi kilpailimme mejässä vuonna 2006 ja silloinkin tuli siis ykköstulos - tuomarin sanoin kannattaisi käydä mejämetsällä useamminkin. ;-)

Muutoinkin Siiri on viidessä kokeessa jälkivalioituneen, jo edesmenneen Ennin tapaan todellinen laiskan ihmisen mejäkoira - edellisen harjoitusjäljen nimittäin vedin Siirille elokuussa 2008. Monesti kyllä ennen suoritustamme päivittelin soitellen sotaan -meininkiäni kun sentään uhrasin tuolle koetukselle kokonaisen viikonlopun, tankillisen bensaa (+ ilmomaksu) ja hirvikärpäsarmeijasta niin maukkaalta maistuneen nahkani. Onneksi turhaan, sillä kyllä Siiriin voi jäljellä luottaa!

Tosin enhän minä aluksi luottanut - sydän hakkasi hurjana Siirin tehdessä tarkistuspistoja jäljen sivuun. Selvästi se vähän haki sopivaa jäljestystyyliä tauon jälkeen, mutta tehtävä - jäljen selvittäminen - kyllä tuntui Siirillä olevan koko ajan mielessä kirkkaana ja ykkössijalla. Loppuosuudella optimaalinen jäljestystyyli löytyi ja se mentiin lähes jäljen päällä risukoista ja tiheiköistä huolimatta.

Sitten ikävämpiin asioihin: havaitsin tässä yllättäen Siirin etutassun varpaan olevan tulehtunut ja turvonnut. Hetken asiaa pohdittuani vakuutuin, että tuo tassuvamma on ollut Siirillä jo pidempään, sillä tämä selittää oikeastaan kaiken minua syyskuussa mietityttäneen käytöksen, kuten vauhdin hidastumisen tassuja kovasti tärisyttävässä agilityssä (tokossa ei niinkään) ja vetämisen vähentymisen (Siiri ei näemmä voi olla täysin terve jos se kävelee hihnassa kuin "normaali koira"!). Ihanaa, että kaikki mitä luultavimmin selvisi ja Siiri pääsee pian taas antautumaan harrastuksilleen täysillä, ilman kipuja. On se kyllä ollut urhea otus suoriutuen hienosti kipeällä tassulla monista jutuista, joihin minä sitä olen autuaan tietämättömänä raahannut. Eläimet ovat vaan niin taitavia peittämään kipunsa, vaikka siltikin nolottaa, etten aikaisemmin ymmärtänyt kurkata varpaita.

No, nyt on antibioottikuuri päällä ja varvas on jo ihan muutamassa päivässä parantunut huimasti, mm. märkivä vuoto kynsivallista on lakannut. Toko-kokeet parin viikon päässä jäävät antidopingin takia väliin ja sitten alkaakin minulla maatilaharjoittelu, mutta ehkä meidän siinä lajissa onkin nyt parempi keskittyä harjoitteluun kuin kisaamiseen.

TOKO-koe, Vantaa

2009-09-20T13:15:00.009+03:00

Osallistuimme eilen tottelevaisuuskokeisiin Hakunilan urheilupuistossa.

Paikalla istuminen. 10
Paikalla makaaminen. Mikä siinä liikkurissa on, kun sitä tarvii joka ikinen kerta paikallamakuun alussa tuijottaa kuin ufoa? Maahan meni jälleen vasta toisella käskyllä, ja silloinkin toodella jännittyneesti ja hitaasti. Lisäksi oli eka maannut kyynärpäät ylhäällä mistä liike nollille. Selkeästi Siiri stressaa kisapaikallaolon alkua, loppua kohden se kyllä sitten asettui.
Seuraaminen. Asenne hyvä, mutta tekniikassa hiomista: vinohkoja perusasentoja ja jalkaan liimautumista. 8
Idari. Ei istunut. Nyt on kyllä pää tyhjä, en tiedä mitä tämän liikkeen kanssa tekisi kun istuminen ei vain satojen ja taas satojen vahvistamistenkaan jälkeen kisoissa koskaan toimi. 7
Luoksetulo. Siirin kontakti liikkeen alussa tipahti juuri kriittisellä hetkellä, ja maahanmenoon liikkeen alussa tarvittiin kaksoiskäsky. Lisäksi ennakoi toista luoksetulokäskyä. Sinänsä luoksetulo oli oikein hyvä, sopivan vauhdikas ja paaaljon nopeammat pysähdykset kuin viimeksi! Avustajatreenit ovat toimineet. 7,5
Ruutu. Hyvä merkki, ruutuun sivusta. Maahanmenokäskyn annoin todella painokkaasti, ehkä turhaa varmistelua... Luoksetulo vauhdikas ja täsmällinen. 8
Ohjattu. On kyllä ihan ansaittu kymppi, enpä keksi itsekään moitittavaa. 10
Metallinouto. Nouto ok, mutta ohjatun ja metallin välillä Siiri keksi jotain läheiseltä nurtsilta ja tuijotti sinne suuntaan koko loppukokeen aina kuin suinkin vain kerkesi. 9
Tunnari. Siirin tuijotellessa siltä meni kapuloiden vienti kokonaan ohi ja se ei ensin meinannut löytää niiden luo. 8
Kaukot. Edelleen Siirin ajatukset olivat ihan muualla, se oli kuin vietereillä valmiina sinkoamaan häiriön suuntaan. Vaihdot olivat hitaat ja vähän vaillinaiset, kun kroppa oli niin jännittyt, ja lisäksi eteni. 6

Lopputuloksena 242 pistettä eli jälleen uusi EVL2-tulos muiden jatkoksi. Tuomarina oli Markku Santamäki.

Olin tosi tyytyväinen Siirin vireeseen ensimmäisessä osiossa; se oli iloinen, vauhdikas ja keskittynyt. Jälkimmäisessä osiossa oli sitten tuo tuijotusongelma. Aluksi ajattelin, että nyt iski kisakooma, mutta sitten muistin, että Siiri on joskus treeneissä ollut hetken aikaa aivan samanlainen havaittuaan esim. kentän yli kipittäneen oravan tai jossain kauempana lönköttelevän kissan. Suorituksen jälkeen lähdin kokeeksi kävelemään Siirin tuijotussuuntaan, ja sinnehän tuo hinkui ihan hulluna kuin höyryveturi, eli jotain se siellä oli nähnyt. Todella huojentavaa, sillä tuollaisia äkillisiä "häiriintymisiä" Siirille joskus satunnaisesti sattuu varsinkin tuollaisilla kisapaikan kaltaisilla rauhallisilla kentillä, ja niille ei vaan voi mitään. Kisakoomaa sen sijaan en takaisin millään huolisi!

Treenejä

2009-09-12T19:53:00.000+03:00

Kovasti olin huolissani Siiristä viime sunnuntain agikisojen jälkeen, mutta eipä tuo sentään kipeä taida olla. Tämän viikon springeritreeneissä Ojangossa treenasimme itsenäisesti yhtä rataa, ja Siirin touhussa oli taas selkeästi kovaa yritystä ja intoa. Ei se ehkä ihan täysillä mennyt, mutta kuitenkin niin, että agilityn riemu näkyi molemmilla. Taitaa mennä agikisan laamailut selittämättömän huonon päivän ja vähän myös uuden, oudon tilanteen piikkiin.

Treenien rata oli kyllä varsin helppo (vaan ei kuitenkaan ihan pelkkää suoraasuoraa), mutta se sopi tilanteeseemme hyvin. Saimme onnistuneita suorituksia, joista palkkasin Siirin viskaamalla sille sen suosikkivinkulelun - tästä on hyvä jatkaa. Tarkoitus olisi nyt osallistua täällä Ojangossa järjestettäviin epävirallisiin kilpailuihin ja harjoitella niissä kisaamista.

Tokossa olen ollut tällä viikolla aika saamaton... Noh, onhan tässä ollut kaikenlaista hässäkkää ja ajatukset muualla, mutta nyt en kyllä enää armahda itseäni. Treenattava olisi enemmän, jos haluan niitä tuloksiakin. Siirin vireen kannalta meille kyllä näyttäisi selkeästi sopivan ei niin tiukka treenitahti, mutta toisaalta muutamia liikkeitä, mm. kaukoja, pitäisi jaksaa hinkata säännöllisesti, jotta ne sujuisivat.

Eilen sentään oltiin Sadun ja Napin kanssa treenaamassa Ojangossa ja tänään otettiin lenkin yhteydessä pikkasen tokoa Biokeskuksen parkkiksella Tiinan toimiessa apurina. Pitääkin nyt alkaa selkeästi aikaisempaa enemmän panostamaan kimppatreenien sopimiseen ja treeniapulaisten (=sukulaiset, kaverit jne.) lahjomiseen, kun ne alentavat selkeästi treenauskynnystä ja lisäksi on muutamia juttuja, joita on tosi hankala harjoitella ilman apparia. Esim. luoksetuloon tarvitaan nyt paljon toistoja niin, että joku muu sujauttaa salaa takapalkan Siirin taakse salaa sen lähdettyä, sillä totta ihmeessä Siiri huomaa joka kerta, jos itse laitan takapalkan. Tällöin yrittäminen pysähdyksissä on riippuvaista siitä, onko se takapalkka siellä vai ei.

Idarin istumisongelman kanssa tappelua jatkettiin myös eilen. Tällä hetkellä tuntuisi siltä, että ratkaisu voisi piillä paitsi koiraan luottamisessa ("kyllä se istuu"), myös äänensävyssä. Siiri istuu parhaiten, kun annan istu-käskyn korkealla äänensävyllä, kun taas normaalisävyllä annettu käsky ilmeisesti sekoittuu helposti stå-käskyyn. Olen kyllä pitkään tiedostanut käskyjen äänensävyn merkityksen, mutta käytännössä olen sitten ilmeisesti vain ollut liian huolimaton, varsinkin kisoissa jännittäessä.

Tänään Biokeskuksella luoksetulossa nähtiin tosi hyviä pysähdyksiä eli uusi treenityyli toimii, mutta ohjatussa pyrki ensin keskikapulalle (mikä on Siirille hyvin harvinaista) ja lisäksi ennakoi merkkiä.

Agilitykisauran takkuinen avaus

2009-09-06T12:51:00.016+03:00

Jos eilen riemuitsin suuresti Siirin hienosta asenteesta ja tekemisen meiningistä kisakentillä, niin tänään oli kyllä sitten aivan päinvastaiset fiilikset. Vuorossa olivat siis meidän kummankin elämän ensimmäiset viralliset agilitykisat viime talvikautena tutuksi tulleella Purina-areenalle. Tarjolla oli kaksi agilityrataa.

Ensiksi starttasimme radalla, joka oli Mia Laamasen käsialaa. Tulokseksi saimme 10.45. Kepeillä Siiri jätti yhden keppivälin tekemättä, ja pituudella se arvioi hyppymatkan väärin kaataen viimeisen osan. Tulikin mieleen, että on paljon tullut treenattua pituutta medi-mitoilla kolmen kappaleen kanssa, eli nyt tarkkuutta tähän.

Siirin eteneminen oli jo tällä radalla varsin nihkeää: siitä puuttui ihan tyysten sellainen raivo ja tekemisen meininki, jollaista olin tottunut näkemään Siirillä agilityssä aina ennen viime tiistaina. Kuitenkaan mitään isompia jäätymisiä ei tullut. Seuraava rata olikin sitten jo viretilan osalta täysin fiasko, siis jotain ihan ennennäkemätöntä ja käsittämätöntä aikaisempaan nähden. Paikka paikoin Siiri jopa ravasi ja meno oli kaikin puolin ihan hirveän tahmeaa. Hylky tuli viimeisellä esteellä kolmannesta kiellosta.

Olo oli hivenen surumielinen toisen radan jälkeen. Ei siksi, ettemme saavuttaneet hienoja tuloksia, vaan siksi, että rakkaalla harrastuskaverillani ei selvästikään ollut tänään kivaa radalla, tai ei ainakaan likimainkaan niin kivaa kuin ennen. Enkä todellakaan ymmärrä miksi. Mitä ihmettä oikein on tapahtunut kahden viimeisen tiistain välillä? No, viime tiistain treeneissä en vielä hirveästi Siirin aikaisempaa hitaampaa menoa noteerannut, lähinnä olin vain tyytyväinen, että edes yhtenä treenikertana ehdin kunnolla sen vauhtiin mukaan. Nyt kun tahmeus vain lisääntyy rata radalta, tulee väkisinkin mieleen onko Siirillä kaikki hyvin? Onko se jotenkin kipeä? Sattuuko sitä jonkun esteen suorittaminen? Pelkääkö se jotain, josta minä en tiedä? Sillä on vaikea uskoa, että Siirin motivaatio lajiin olisi ykskaks vain kadonnut, ja tänäänkin se oli muutoin reipas kisapaikalla ja innostunut yhdessä tekemisestä ja motivaatioleluista repien innokkaasti niitä suoritusten jälkeen mutta... joku siellä radalla vaan mätti. Suuri mysteeri on myös, miksei tämä ongelma - mikä se sitten ikinä onkaan - näkynyt eilen tokokehässä jossa Siiri antoi kaikkensa ollen iloinen ja vauhdikas (sama juttu muuten viime tiistaina Ojangossa, agilityssä Siiri oli vaisu mutta tokossa teki täysillä). Myös lenkeillä Siiri painaa entiseen malliin, mikä ei puhu terveysongelmien puolesta.

No, ilman surua ei olisi iloa eikä ilman epäonnistumisia olisi onnistumisia. :-) Ehkä tämä tästä menee ohi ja löydämme agilityn riemun takaisin, katsellaan nyt ihan rauhassa. Nyt laitan tosin viralliset kisasuunnitelmat jäihin siihen saakka, kunnes Siiri taas antaa treeneissä kaikkensa kuten ennen. Sillä välin voimme tokoilla ahkerasti, kun se homma kerran tuntuu maistuvan Siirille ihan kympillä. Kovasti myös toivon, että pääsemme nyt syksyllä mejä-kokeisiin.

Tottelevaisuuskokeissa

2009-09-05T22:00:00.009+03:00

Lauantaina palasimme tokokentille Tuomarinkylän vinttikoirakeskuksessa. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, treenaaminen on kesällä ollut mitä on... Parin viikon ajan nyt sentään olemme kohtuullisesti harjoitelleet ja myös muualla kuin Someron pihalla, mutta silti esim. tunnari tuli kisoja edeltävänä päivänä otettua ensimmäisen kerran kolmeen kuukauteen, ja paikalla-olotreenien saldo tuolta ajalta on tasan yksi kappale.

Yksilöliikkeet suoritettiin tällä kertaa niin, että idari otettiin erikseen ennen muita ja loput putkeen. Hyvä vaan, mitä enemmän liikkeitä tehdään peräjälkeen - sopii omalle päälleni parhaiten. Ja jos Siirillä on joskus viretilassa ongelmia, niin se liittyy ihan muuhun kuin suorituksen kestoon.

Istuminen ryhmässä. 10
Paikalla makaaminen. Arvatkaa tuijottiko liikkuria... Ei reagoinut ekaan maahanmenokäskyyn ja toisellakin meni hitaasti. Hienosti ja rauhallisesti kuitenkin makasi paikoillaan, siitä isot propsit Siirille (ja nimenomaan Siirille, ei treenarille)! 8
Idari. Eihän se istunut. Ääh. Tekisi melkein mieli luovuttaa ja hyväksyä tosiasia, että meidän idarissa ei istuta; nyt on jo vuosi yritetty saada asiaa kuntoon, mutta kun ei. Varmaan pahin ongelma on oma asenteeni ("ei se kuitenkaan istu"), mikä vähentää onnistumismahdollisuuksia. Muuten hyvää työtä, mm. tosi hyvä seuraaminen. 7
Seuraaminen. Tosi kivaa seuraamista, tykkäsin! Tiivistä, hyvä kontakti ja paikka jne. Yhden kerran Siirin huomio herpaantui ruudun takia ja jouduin antamaan toisen käskyn, mutta tuo oli todella pientä ja erilaista verrattuna joidenkin aikaisempien kisojen huomionherpaantumisiin. 9
Luoksetulo. Venyvät pysähdykset ja oisko perusasennossa vielä ollut jotain häikkää. 7
Ruutu. Upeat ja vauhdikkaat merkille ja ruutuunmenot, mutta jostain syystä sain Siirin vasta kolmannella käskyllä maahan -> 0. En tiedä mikä siinä oli, sillä Siiri kyllä selvästi kuunteli mua koko ajan, ehkä huusin käskyä jotenkin erilailla kuin normaalisti? Luoksetulo niin ikään sitten taas hieno.
Metallinouto. Kiva ja vauhdikas nouto, ote vähän pinnallinen. 9
Tunnari. Hyvää ja varmaa haistelutyötä, jonkun verran pyöritteli tikkua suussaan. 8
Kaukot. Yksi väärä vaihto ja liikkui tuomarin mukaan 90% sallitusta. Siiri ei varsinaisesti tassutellut tai muuten hinkunut eteenpäin, vaan teki osan vaihdoista vuoroin takapään, vuoroin etupään pysyessä paikallaan, mikä aiheuttaa etenemistä. Tähän liikkeeseen iski odotetusti tuo treenitauko pahiten, eli tekniikka ja asennonvaihtorutiini on selvästi kärsinyt. Siiri kyllä teki varmasti parhaansa kesän treenimäärillä. 5
Ohjattu. Merkille mennessä hidasti lopussa, mutta nouto kyllä vauhdikas ja hieno! 9

Lopputulokseksei Reijo Hagströmiltä saimme 220 pistettä, mikä oikeuttaa EVL 3 -tulokseen. Tulosmielessä ei mitenkään huikea saavutus, sillä olihan tämä tämän vuoden huonoin tuloksemme sekä pisteiden että palkinnon osalta. Kuitenkin Siirin viretila ilahdutti kovasti, se oli lähestulkoon optimaalinen! Siiri oli iloinen, vauhdikas ja koko ajan mukana hommassa kontaktia pitäen, myös väliajoilla. Sillä ei myöskään keittänyt lainkaan yli kuten joissain treeneissä viime aikoinan (kysykää vaikka Tarjalta miten se viimeksi pölhöili ;-), mutta toisaalta pidinkin leluja visusti piilossa ennen suoritusta. Ja tämä kaikki siitäkin huolimatta, että itseäni jännitti jotenkin paljon normaalia enemmän. Olo oli ihan tönkkösuolattu koko ajan, hyvä kun sai välillä hengiteltyä!

Syksy! :-)

2009-09-03T14:41:00.008+03:00

Oho. Eipä ole tullut tänne kirjoiteltua aikoihin, mutta eipä ole ollut juuri kirjoitettavaakaan. Siinähän tuo kesä meni vähän kuten ounastelinkin. Kaikki viikonloput viimeisen kolmen kuukauden ajan olin käytännöllisesti katsoen järjestäen töissä ja lisäksi vuoroni olivat hyvin iltapainotteisia (tyyliin 14.30-23), eli mahdollisimman huono yhdistelmä koiraharrastuksia ja varsinkin kisaamista ajatellen. Lisäksi elokuussa vähäinen vapaa-aikani meni pitkälti kriisistä toipuessa, joten en nyt suostu potemaan huonoa omaatuntoa vähäisestä treenipanostuksesta.

Nyt on kuitenkin syksy koittanut ja paluu ihanaiseen ma-pe/8-16 -systeemiin edessä. Energiaa piisaa taas ja pää onkin täynnä suunnitelmia Siirin varalle - miten kivaa taas palata kunnolla koiraharrastusten pariin kesätauon jälkeen! On tässä nyt jo muutama viikko treenailtukin ihan normaalisti, mm. palattu oman seuran agilitytreeneihin Ojankoon ja treenailtu tokoa suunnilleen joka toinen päivä. Aikaisemmin kesällä oli hyvä, jos kerran viikossa sain treenattua jotain pientä kotipihalla, joten ei ihmekään, että tekniikkapainotteisissa liikkeissä riittää nyt kaikenlaista viilailua. Mm. idarissa on vähän joka osa-alueella epäpuhtautta, kaukoissa sivuttaissiirtymistä, seuraaminen on ajoittain edistävää jne. Sen sijaan "isot liikkeet" kuten ruutu ja ohjattu ovat sujuneet hienosti, mutta näinhän se on ennenkin meillä mennyt treenitaukojen jälkeen.

Viime viikon sprinkkutreeneissä Ojangossa Siiri tykitti hirmuista kyytiä ja oma ohjaus oli vähän hakusessa - ei hyvä yhdistelmä ja virheitä tuli. Tällä viikolla teimme ykkösluokan rataa ja saimme molemmilla yrityksillä virheettömän radan. Siiri vain oli jotenkin jännän tasainen ja normaalia hitaampi radalla (ja toisaalta siksi myös helpompi mulle ohjata), outoa. Muutoin se on ollut viime aikoina yhteisissä puuhissamme suorastaan raivokas tauon jäljiltä.

Kisatkin ovat aivan ovella molemmissa lajeissa, kun menin jossain auringonpistoksessa Siirin vajaa kuukausi takaperin sellaisiin ilmoittamaan... No, näkeepähän kuinka paljon on vielä tekemistä kunnon kisakuntoon pääsemiseksi. Jos nolataan itsemme, niin sitten nolataan itsemme iloisesti. :-) Ei sen kisaamisen aina tarvitse niin vakavaa olla, ilon kautta siis!

MH-luonnekuvaus

2009-07-10T12:02:00.024+03:00

Töitä, Vaasan reissu, töitä... Niin vain on taas hupsahtunut viikko ilman, että olen kunnolla kerennyt Siirin kanssa tekemään mitään, vaikka motivaatiota olisi ollutkin. Tänään kuitenkin suuntasimme springeripäivien yhteydessä pidettyyn luonnekuvaukseen Punkalaitumelle.

1. Kontakti

Testi alkoi testinohjaajan tutustumisella koiraan. Siiri suhtautui uuteen ihmiseen kuten aina, eli oli kiinnostunut tervehdittäessä, mutta vieraan ottaessa lähempää kontaktia haki tukea minusta yrittäen väistää. Yllätys oli, että Siiri lähti vapaaehtoisesti vieraan ihmisen matkaan, tosin aika pian tuli kiire takaisin mamin luo.

1a. Kontakti, tervehtiminen: Ottaa itse kontaktia tai vastaa siihen (4)
1b. Kontakti, yhteistyö: Lähtee mukaan, mutta ei ole kiinnostunut TO:sta (3)
1c. Kontakti, käsittely: Väistää tai hakee tukea ohjaajasta (2)

2. Leikki 1

Seuraavaksi heiteltiin lelua testinohjaajan kanssa, mistä Siiri kiinnostui heti ollen aktiivisen ja innostuneen oloinen. Kun esine heitettiin maahan tarttui Siiri siihen - paljon hitaammin kuin tuttuun esineeseen mutta tarttui kuitenkin. Minun kanssani se olisi leikkinyt ja kiskonut esinettä ihan hulluna, mutta pidättyväisyys ei antanut periksi kiskoa esinettä TO:n kanssa vaikka mieli selvästi tekikin.

2a. Leikki 1, leikkihalu: Leikkii - aktiivisuus lisääntyy(3)
2b. Leikki 1, tarttuminen: Tarttuu esineeseen viiveellä/etuhampailla (3)
2c. Leikki 1, puruote ja taisteluhalu: Ei tartu esineeseen. (1)

3. Takaa-ajo

Tässä ei ohjaajan kuulo/kuullunymmärtäminen tjsp. pelannut, joten aluksi Siiri oli orientoitunut aivan muualle vieheen lähtiessä liikkeelle - siitä reagoimattomuus. Vasta kolmannella yrittämällä annoin Siirille tarpeeksi aikaa havaita vieheeseen kiinnitetyn "saaliin", ja toki se silloin lähti perään.

3a. Takaa-ajo: 1. Ei aloita (1) / 2. Aloittaa etenemisen hitaasti, voi lisätä vauhtia, seuraa koko matkan saalista (3)
3b. Tarttuminen: 1. Ei kiinnostu saaliista (1) / 2. Ei tartu, nuuskii saalista (2)

4. Aktiviteettitaso

Nelososiossa ideana on, että ohjaaja on täysin passiivisena tietyn aikaa, ja katsotaan, miten koira reagoi tapahtumattomuuteen. Siiri kävi alusta pitäen kuumana testialueen hajuista (lantaa yms. ihanaa) suorittaen oikeastaan kaikilla väliajoilla jonkin sortin intensiivihakua, ja se näkyi myös tässä. Meinasi jopa kiskoa mut kumoon yrittäessään jollekin hajulle... No, pistän kyllä surutta riistavietin piikkiin tämän "pölhöilyn", sillä arkielämässä relaaminen kaikilla väliajoilla on Siirin vahvuuksia, esim. agilitykentällä Siiri on yksi harvoja koiria, joka malttaa kaikessa rauhassa odottaa kentän laidalla h-hetkeä.

4. Aktiviteettitaso: Tarkkailevainen, toiminnot tai rauhattomuus lisääntyy vähitellen (4)

5. Etäleikki

Tässä osiossa koira oli vapaana. Nähdessään etäleikkijän ekan kerran Siiri noteerasi tämän osoittaen jonkin sortin kiinnostusta, mutta edelleenkään vieraiden kanssa leikkiminen ei kuulu sen intresseihin, joten Siiri siirtyi pian onnellisena hajujen maailmaan piittaamatta etäleikkijän houkutteluista.

5a. Etäleikki, kiinnostus: Kiinnostunut avustajasta, seuraa ilman taukoja (3)
5b. Etäleikki, uhka/aggressio: Ei osoita uhkauselkeitä (1)
5c. Etäleikki, uteliaisuus: Ei saavu avustajan luo (1)
5d. Etäleikki, leikkihalu: Ei osoita kiinnostusta (1)
5c. Etäleikki, yhteistyö: Ei osoita kiinnostusta (1)

6. Yllätys

Kutososiossa koiran eteen vedettiin yhtäkkiä haalari. Haalari pelotti Siiriä aikansa eikä sen luokse houkutteleminen onnistunut käden käänteessä, mutta kun se lopulta oli osoittaunut vaarattomaksi oli aika unohtaa koko juttu ja siirtyä jälleen ihanaan hajumaailmaan.

6a. Yllätys, pelko: Pakenee enintään 5 metriä (4)
6b. Yllätys, puolustus/aggressio: Osoittaa yksittäisiä uhkauselkeitä (2)
6c. Yllätys, uteliaisuus: Menee haalarin luo, kun se on laskettu maahan (1)
6d. Yllätys, jäljellejäävä kiinnostus: Pysähtyy, katselee tai haistelee haalaria yhdellä ohituskerralla (2)

7. Ääniherkkyys

7a. Ääniherkkyys, pelko: Ei pysähdy tai pysähtyy nopeasti (1)
7b. Ääniherkkyys, uteliaisuus: Menee räminälaitteen luo ilman apua (5)
7c. Ääniherkkyys, jäljellejäävä pelko: Ei minkäänlaisia liikkumisnopeuden vaihteluita tai väistämistä (1)
7d. Ääniherkkyys, jäljellejäävä kiinnostus: Ei osoita kiinnostusta räminälaitetta kohtaan (1)

8. Aaveet

Siiri on kovin valikoiva peloissaan, sillä räminälaite ei aiheuttanut käytännössä mitään reaktioita kuten paperilla näkyy, mutta aaveita se ei arvostelulomakkeen mukaan olisi enempää voinut pelätä. Outo otus! Tosin toimintakyky kyllä säilyi jossain määrin aaveosiossakin, ja lopulta aikansa haukuttuaan aaveita vähän kauempana Siiri tuli toteamaan ne vaarattomiksi (määrätyn ajan umpeuduttua) ja oli sen jälkeen, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan!

8a. Aaveet, puolustus/aggressio: Osoittaa yksittäisiä uhkauselkeitä (2)
8b. Aaveet, tarkkaavaisuus: Tarkkailee aaveita, lyhyitä taukoja (4)
8c. Aaveet, pelko: Pakenee (5)
8d. Aaveet, uteliaisuus: Ei mene ajoissa (1)
8e. Aaveet, kontaktinotto aaveeseen: Ei mene ajoissa (1)

9. Leikki 2

Testin lopuksi suoritettiin samanlainen leikki kuin alussakin, ja lisäksi ammuttiin useita kertoja ohjaajan leikkiessä aivan lopussa koiran kanssa. Upeasti Siiri sai koottua itsensä aavejärkytyksen jälkeen ja oli menossa lähes samalla lailla mukana kuten alussa. Ja voi sitä riemua, kun se sai leikkiä kanssani patukassa roikkuen - turhankin tutuksi tullut leukalukkokin iski.

9a. Leikki 2, leikkihalu: Leikkii, aktiivisuus lisääntyy (3)
9b. Leikki 2, tarttuminen: Tarttuu esineeseen viiveellä tai etuhampailla (3)
10. Ampuminen: Ei häiriinny, havaitsee nopeasti ja sen jälkeen täysin välinpitämätön

Testi vahvisti ja jossain määrin myös selkiytti sitä kuvaa, joka minulla Siirin luonteesta on aina ollut. Pidättyväisyys on sen ensisijainen heikkous; luonnekuvaajan mukaan tuo luonteenpiirre näkyi koko testin läpi, esim. ihmisen muotoinen tai hajuinen objekti on Siiristä aivan erilailla uhkaava kuin voimakkaat äänet. Tämä on ollut selvää aivan alusta pitäen: minulla ei ole ollut mitään ongelmia totuttaa Siiriä kovaankaan hälinään ja vilskeeseen, mutta lähikontaktit vieraisiin olivat Siirin nuoruudessa suoranainen ongelma uusissa ja oudoissa tilanteissa.

Kokonaisuudessaan Siiri yllätti minut positiivisesti, sillä en olisi arvannut sen palautuvan noin hyvin sitä kovastikin pelottaneista tilanteista. Turhan pehmeä Siiri ei siis liene, mistä on tarkemmin ajatellen ollut paljon iloa harrastuksissa. Esim. edellinen harrastuskoirani alkoi inhota agilitya törmättyään kerran radalla minuun putkesta tultuaan, mutta Siirin kanssa ei tuollaisia sattumuksia tarvitse pelätä. Lisäksi luonnekuvaajankin esiinnostama leikkihalu on ollut Siirin vahvuuksia harrastusuralla ja kompensoinut joitakin puutteita, kuten itsenäisyyttä.

Treenaamisen iloa

2009-07-02T21:05:00.003+03:00

Nyt olemme taas päässeet tokossa treenaamisen makuun - tosin pelkästään kotipihalla ja enimmäkseen palkan kanssa leikkien, mutta so what? Kisoja ei ole tiedossa, enkä siten nyt jaksa huolehtia puuduttaviin palkattomiin treeneihin raahautumisesta jonnekin hiekkaerämaahan kun isolla, varjoisalla ja vihreällä pihalla leikkiminen on vain niin paljon mukavampaa näillä keleillä. Ennen syksyä toki pitäisi jostain löytää se taikasauva, jolla saan itseni siitä palkatta hinkkaamisesta pitämään, tai sitten pitää vain tolkuttaa itselleen, että tavoitteiden eteen pitää tehdä myös niitä vähemmän kivoja asioita.

Siirin asenne treeneissä on ollut ihan fantastinen - nyt ymmärrän taas paremmin sitä loppukevään treenaamisen ja kisaamisen nihkeää fiilistä (mukaanlukien kisa, jossa saavutimme ekan EVL-ykkösemme). On vain kerrassaan tympeää katsella kaiken maailman ravaamishölköttelyjä merkillä, noutojen palautuksissa ja sellaisissa tai nuuskutteluja välittömästi suoritusten loputtua tai pahimmillaan niiden aikanakin yms. kun tietää, miten sähäköihin, intensiivisiin ja täynnä voimaa oleviin suorituksiin Siiri pystyy lämpötiloista ym. The Olosuhteista riippumatta. En tiedä, onko tämä nyt sitten vain Oma Piha -illuusiota, mutta Somerolle saavuttuamme Siirin suoritukset ovat olleet silkkaa tulta ja tappuraa: herkeämätöntä tuijotusta ja odotusta väliajoilla, sataprosenttisen herpaantumatonta ja intensiivistä seuraamista, merkille, ruutuun ja kapuloille ampumisia, kiitolaukkaa kohti reiden vasenta sivuani...

Toki korkea vire tuo toisinaan lieveilmiöitä, kuten varaslähtöjä, lievää ääntelyä ja ennakointia, mutta yleensä korjaamiseen riittää pieni muistuttelu. Esim. Siirin ennakoidessa luoksetulossa en päästä takapalkalle, vaan palkkaan vasta luonani, ja tuloksena on seuraavalla toistolla täydelliset pysähdykset. Tai Siirin varastaessa ruudusta palkkaan pari kertaa paikallaolosta -> ei enää varasta. Toista on yrittää vaihtaa koko suorituksen läpi kestävä, liian matalavireinen ja poissaoleva moodi toiseen, puhumattakaan siitä huonosta fiiliksestä joka mulle laamailusta tulee... Se on ihan ylivoimaisen voimakas verrattuna vauhdin aikaansaamien virheiden tuomaan fiilikseen, sanoi sääntökirja virheiden vakavuudesta ihan mitä tahansa (esim. hidas merkki -> -0,5-1 p. vs. ruudusta varastaminen-> 0).

Agilityssäkin olemme käyneet nyt pari kertaa täällä Somerolla. Viikko sitten oli ongelmia renkaan kanssa, juuri kun luulin saaneeni sen lopulliseen kondikseen... Siiri meni sitkeästi renkaan ja kehikon välistä, ja olipa jossain vaiheessa renkaan molemmin puolin ihmisiä varmistamassa, että saataisiin niitä onnistumisiakin. Tänään taas rengas sujui kuin vettä vaan ilman tarkkaa ohjaustakin, joten ehkä viimekertainen oli vain joku satunnainen päähänpisto.

Tänään harjoittelimme kontakteja, kontakteja ja vielä kerran kontakteja. Ne ovat ehdottomasti yksi vahvuuksiamme, sillä en muista Siirin kertaakaan tehneen kontaktivirhettä. Luotto koiraan tässä asiassa on ehkä turhankin suuri, sillä helposti nykyään vain vedätän kädellä ohjaten alakontaktitkin läpijuoksuina ilman sen kummempia pysähtymisiä tai palkkailuja.

Kepit sujuivat hyvin ja huonosti. Ensimmäistä kertaa Siiri haki radalla keppejä, mutta tuli sitten niitä tyypillisiä kuumumissekoilujakin varsinkin "väärältä" puolen ohjatessa. Mikäköhän siinä on, että mikään muu este ei vedä Siiriä yhtä tuhannen kierroksille kuin kepit, vaikken varmaan koskaan ole palkannut niistä leluilla? Hirveä mölykin, vaikkei Siiri muuten pidä agilityssä juurikaan ääntä edes odotellessa.

Kisalisenssi saapui vastikään, joten ei muuta kuin kisakalenteria zuumailemaan. Varmaan elokuussa startataan ekoissa agikisoissa, sillä heinäkuussa näyttäisi olevan vähän huonosti kisoja täällä etelässä.

Hiljaiseloa

2009-06-14T11:18:00.002+03:00

Daah. Juuri kun olin löytänyt mainion treenimotivaation itselleni molempiin lajeihin, ja Siirikin vaikutti olevan megahienolla asenteella mukana, niin homma lässähti yhdeksän kuukauden loman loppumiseen... Nimittäin ihan lomalta koulu tuntuu kesätöiden rinnalla - tosin auttaisi varmaan koulurasituksen puutteeseen, jos pänttäisi joskus muulloinkin kuin tenttilukulomilla. Niilläkään en ole saanut stressiä kunnolla päälle, sillä tentit ovat kaikesta huolimatta sujuneet aina tosi hyvin. No, anyway, toisin kuin koulun aikana niin nyt en ole jaksanut vapaalla ajatella juuri muuta kuin sohvaa ja töllötintä, ja se näkyy myös treeneissä, tai siis niiden puutteessa. Kesäkuun aikana ei olla käytännöllisesti katsoen tehty Siirin kanssa mitään. No, eiköhän tähänkin vielä sopeuduta, kunhan saan vielä huomenna mentyä tenttimään yhden todella laajan tentin. Toisaalta sitten taas vapaatkin vietän kyllä mieluummin muualla ja muissa kuin koiramaisissa puuhissa eräästä sattuneesta syystä, eli nihkeetä on...

Siispä ihan oikein tein, kun paahdoin keväällä koiraharrastusten parissa varautuen viettämään kesälomaa niistä. Ainakaan tokokisoja ei ole tiedossa ennen syksyä, mutta mahdollisesti agilityura saatetaan korkata kunhan kilpailulisenssi nyt saapuisi - niihin kun pystyy ilmoittautumaan riittävän lyhyellä varoitusajalla eikä onnistuminen välttämättä vaadi jatkuvaa hinkkaamista kuten toko. Hyvä tietysti olisi päästä välillä treenaamaankin, mikä on vähän haastavaa, sillä oman seuran treeneihin on täältä Somerolta puolentoista tunnin ajomatka, no thänks. Olemme kyllä alkaneet käydä paikallisen seuran treeneissä, mutta niistäkin on jo jäänyt pari kertaa väliin Siirin megavarkauden (mokoma varasti monta kiloa koiranmuonaa ennen treenejä) ja iltavuoron takia.

Mutta siis joo, pääasiassa jatkamme koirajuttujen osalta hiljaiseloa sekä täällä blogissa että IRL, syksyllä sitten taas täysi hööki päälle kun loma taas alkaa. ;-)

Maalaiselämää, kotitokoja ja agiliitoa, asenteella!

2009-05-26T21:57:00.006+03:00

Olemme nyt viikon viettäneet Siirin kanssa maalaiselämää Somerolla parin kuukauden tauon jälkeen, ja oi sitä metsästyskoirasielun ja omistajan hermojen auvoa ja onnea! Itse viihdyn kyllä loistavasti Viikissä, mutta Siirin olemus suorastaan säteilee sellaista tyytyväisyyttä ja tasapainoisuutta sen saadessa mielin määrin kirmailla pitkin lääniä kaikki aamu- ja iltapissat mukaan lukien. Aina ensimmäisenä ulosmennessä täytyy tarkistaa kuusiaita ja puskat äänekkäällä rähinällä, ihan kuin siellä jotkut tipuset uskaltaisivat majailla Siirin ollessa maisemissa... Sen jälkeen mennään ristiin rastiin hehtaarien kokoista piha-aluetta. Toki joskus täytyy Siiri lenkillä kytkeä hihnaan, mutta kas - poissa on se ihan kammohirveä, krooninen ja hermoja piinaava vetomania. Sitä esiintyy kaupungissa, jossa tämän äärimmäisen riistaviettisen koiran vapaana kirmailut on pakko rajoittaa pyrähdyksiin Sipoon koirametsässä.

Ehkä Siirin maalaiselämän onni on heijastunut myös tokoiluihin, sillä THE attitude is back! Pitkästä aikaa, motivaatiokuopan pohjalla taistellessani vihdoin löysin sen mitä eniten olen viime aikoina kaivannut - tosin tutulla kotikodin pihalla, mutta kuitenkin. Kuten blogia lukeneet varmasti ovat huomanneet, se ei ollut sittenkään ykköstulos EVL:stä, vaan tuo ihana "tokotokomaa-jippijaijee" -asenne. Eli se, kun koira täpisee innosta odottaessaan lupaa suorittaa liikettä tai tuijottaa sinua väliajoilla herkeämättä odottaen, mitä seuraavaksi on luvassa; se, kun koira työskennellessään näyttää ihan ylitsepääsemättömän kauniilta, ulkomuodollisista ominaisuuksistaan riippumatta... Jopa äiti tuli kehumaan Siiriä kauniiksi sen tokottaessa pihalla. ;-)

Nyt kun vielä saisi tuon asenteen siirrettyä kotipihan ulkopuolelle, niin olisi aika huippua. :-D Ja kuten tuttua, vauhti ja säpinä tuo mukanaan myös vaarallisia tilanteita - niin tänäänkin. Siiri meinaan tuli luoksetulossa ihan härskisti pariinkin otteeseen läpi, koska hinku mukamas taskussa olevalle palkalle eilisen loppuosatreenin jäljiltä oli niin suuri. Vasta reipas karjaisu toi mukanaan kunnon pysärit. Eli on tämä tokoilu vaan melkoista tasapainoilua vauhdin, tekniikan ja liikkeiden eri osasten kanssa - ja siksi niin jännää ja haastavaa.

Tänään piti käväistä vielä Helsingissä, ja samalla mentiin Siirin kanssa agiliitelemään Ojankoon. Jälleen oli vuorossa ykkösluokan rata. Vaikeimmaksi kohdaksi meillä muodostui aita, joka oli vähän sivussa kolmen esteen suorasta. Siiri meni niin kovaa, että jäin auttamatta jälkeen, ja siinä tuli sellainen töksähdys etenemiseen - minä kun en Siirin takaa oikein kykene sitä ohjaamaan... Muuten kokonaisuudessa kivaa menoa, ihanasti jaksaa Siiri aina tsempata loppuun saakka agissa helteestä huolimatta! Minun pitäisi vaan aloittaa kuntokuuri nyt kun näitä täyspitkiä ratoja on alkanut tulla kuvioihin, hyvä kun saa henkeä maalissa. Huomaa, että on juoksuharrastus jäänyt, ja jumpastakin on lintsailtu kuukauden päivät.

Ensimmäistä kertaa harjoittelemallamme radalla oli myös kepit. Ensimmäisellä kierroksella ne sujuivat puhtaasti, mutta meillä on sellainen ongelma, että keppien suoritusvarmuus laskee vireen kasvaessa, ja niinpä siinä tuli rataa uusiessa sitten sähläiltyä kun Siiri ei meinannut pysyä nahoissaan. Suu auki ihastuksesta katselin treenikavieriemme Sadun ja Napin kujilla opetettuja keppejä: satavarmaa tykitystä ohjaajan sijainnista riippumatta, vau. No, itsepähän päätin palata alkuperäiseen tyyliimme kun ei vaan tullut talvella kujilla käytyä riittävän usein, ja tässä sitä sitten hinkataan keppejä hamaan loppuun saakka. :-D

Paluuyritys nro 2 tokotokomaahan

2009-05-23T21:31:00.011+03:00

No vautsi vau, tänään sain sitten pykättyä pystyyn kuukauden kolmannet tokotreenit. Olin ilmoittanut Siirin näyttelyynkin, mutta ei ole tehnyt leikkaus Siirin jo ennestäänkin kotikoiramaiselle olemukselle hyvää, joten kyllä taitaa olla Siirin näytelmät näytelty - varsinkin kun omakin kiinnostus siihen maailmaan tuntuu kadonneen loppuiäksi. No, onpahan yksi kriteeri vähemmän seuraavaa koiraa hankkiessa. ;-) Mutta siis Haukkukalliolle joka tapauksessa suunnattiin. Ensin Siiri sai hillua kentällä vapaasti tulevan lenkkikaverinsa rottweiler Titon kanssa, sen jälkeen siirryttiin tokon pariin.

Ohjelmassa oli ruutu, ohjattu ja luoksetulo kera runsaan palkan. Ruudussa jäi vähän turhan etureunaan joka kerta ja ohjatussa yritti taas ensin mennä keskikapulalle. Sen jälkeen sujui kuitenkin tuttuun varmaan tyyliin. Ohjatun merkit tahtovat vaan nykyään myös normaaleissa treeneissä olla hitaita varsinkin ilman "missämissä"-alkuhetsiä juuri ennen lähetyskäskyä. Eli paljon pallopalkkaa niihin, mutta mitään ravaamislönkyttelyjä ei kuitenkaan vahvisteta.

Luoksetulo sujui oikein hyvin! Nyt pitää vain jatkossakin muistaa palkata kunnolla myös loppuosan sivulletuloa, aikaisemmin se on jäänyt lähes täysin huomiotta. No, Siperia opettaa!

Kaiken kaikkiaan fiilikseksi tulevia treenejä ajatellen jäi, että nyt saa revitellä kunnolla palkan kanssa, sillä Siirillä on totisesti parempaakin asennetta ja vauhtia tokossa nähty mitä viime aikojen treeneissä ja kisoissa kokonaisuudessaan. Tosin myönnän olevani vähän yliherkkä yksittäisille virheille ja hidasteluille (esim. tuo merkki), ne alkavat ärsyttää turhan helposti ja saada suhteettoman suuria mittasuhteita - ylipäätään pitäisi päästä tuosta alhaisesta ketutuskynnyksestä eroon sekä treeneissä että kisoissa. Enivei, pallonviskelyä, revitystä, pyöritystä, yhdessä leikkiä ym. nyt kuitenkin peliin ja kunnolla! Tietenkään unohtaa ei saa useamman liikkeen kokonaisuuksia, joista vauhdikas ja nostattava supermegapalkka, ei mikään "tossa lelu sulle ole hyvä" -tyylinen. Minun on nyt taottava kallooni, että pääongelmamme ei ole mikään loppua kohti kuumuminen, vaan ihan perusmotivaation ylläpito. En saisi ikinä unohtaa, että Siiriltä kuitenkin puuttuu lähes täysin sellainen luontainen halu hakea kontaktia ja työskennellä ihmisen kanssa, eli homma on hyvin pitkälti kiinni motivoimistaidoistani.

Tokojen jälkeen tein vielä pientä agilityradan pätkää, jolle tuli kierrätys ja pari valssia. Tein kierrätyksen sekä taakseheittona että sylkkärinä, molemmat pelittivät ihan hyvin.

Takkuinen paluuyritys tokotokomaahan

2009-05-20T15:10:00.014+03:00

Ei sitten sujunut paluu tokotreenien pariin ihan niin kuin olin suunnitellut... Tarkoitushan oli viime viikolla ruveta taas säännöllisesti treenaamaan ja laittamaan aikaisemmin esille tulleita ongelmakohtia kuntoon. No, pari todella epäonnistunutta treeniä sain kuitenkin tehtyä. Ensin sain palkallisissa treeneissä aikaan ties mitä virheitä luoksetulon läpi ryysimisestä toistuvaan ohjatun keskikapulalle juoksemiseen (täysin epätyypillistä Siirille!). Seuraavaksi vuorossa oli EVL:n alkuosa palkatta Ojangossa, ja kas kummaa: Siiri teki hommia melkein yhtä huonolla asenteella kuin kisoissakin toistaen viime kisojen virheitä, mm. seuraamisessa oli alkuhaahuiluja ja luoksetulossa meni nuuskuttelemaan taakseni. Pääsin siis kieltämään Siiriä näistä, mutta en ole vakuuttunut, onko se oikea tapa puuttua asiaan. En nimittäin ole ihan varma mistä tuo nuuskuttelu johtuu. Motivaation puutteesta ja priorisoinnistako (hajut vs. toko ilman palkkavirtaa)? Rajojen koettelusta? Silkasta palkattoman treenin puutteesta? Vai kenties rauhoittelusta? No, ainakin Siiri petrasi käytöstään kieltojen jälkeen ja jätti nuuskuttelut, mikä ei puhu rauhoittavien signaalien puolesta, kuten ei myöskään se, että tuota esiintyy nyt sitten näemmä ihan kunnolla muuallakin kuin kisoissa ohjaajan ollessa tavallista kireämpi ja töksähtelevämpi. Ja oikeastaan on todella hyvä, ettei tuo käytös ole sidottua vain kisatilanteeseen, sillä kuten jo todettua, kisatilanteiden tehokas, säännöllinen simuloiminen voi olla vähän hankala järjestää.

Viikonlopusta alkaen taas olen ollut niin väsynyt, ettei tokon treenaaminen ole käynyt mielessäkään. Lauantaina olin sitteröimässä aamuneljään asti varsaa eläinsairaalalla, ja lisäksi luottonukkumatillani on joku onneton epäpätevä tunari sijaisena. Agilityyn virta sentään riittää, kun se on nyt niin pop; eilen väänsimme Ojangossa ykkösluokan rataa, joka tuntui ihan mukavalta. Mutta kattellaan sitä tokoa sitten, kun olen taas virkeämpi. Saa nähdä, koska sekin aika koittaa, sillä edessä on vielä iso, kotieläinten anatomian yhteen kasaava tentti ja sen jälkeen kolme kuukautta paahtamista epäsäännöllisessä vuorotyössä... Mutta täytyyhän sitä rahaa saada, jotta voi täysillä Siirinkin kanssa harrastaa - kyllä koiraharrastus on kummasti auttanut tuhoamaan kaikki viime kesän säästöt ja opintolainan. :-D

Epävirallinen agilitykisauran korkkaus

2009-05-13T20:46:00.003+03:00

Kuten vähän aika sitten totesin, olen vitkutellut jonkun aikaa ensimmäisiin epävirallisiin agilitykisoihin osallistumista - ja ihan turhaan! Tänään onneksi lopulta rohkaistuin, ja suuntasin kotikentällemme Ojankoon starttaamaan Siirin kanssa kahteen otteeseen maksimölleissä.

Ensimmäinen ajatus radasta oli, että tämähän on vaikeampi kuin olin ajatellut, sillä odotin lähinnä jotain pelkkää suoraa. Kinkkisin kohta oli tiukka käännös aidalta tulosuuntaan toiselle aidalle, ja tämän jälkeen käännyttiin taas hypäten seuraava, viereinen aita vastakkaiseen suuntaan. Tähän tuli siis pari valssia. Ennen ensimmäistä starttia minua jännitti hurjasti (älkää edelleenkään kysykö miksi), mutta päästyämme vauhtiin jännitys katosi ja teimme puhtaan radan alittaen ihanneajan roimasti. Toisessa startissa teimme saman radan uudelleen, tuloksena jälleen 0-rata ja edellistä kierrosta pari sekuntia nopeampi aika (AV -27,10).

Pisteenä i:n päälle voitimme kisan sijoittuen siis ykköseksi kymmenestä koirasta! JEE! Kyllä Siirissä vaan vauhtiakin agilityradalla piisaa. Se oli myös tosi mukavasti ohjattavissa ja kaikki pelasi: putkiin lähetykset, haltuunotto tuossa aikaisemmin mainitussa käännöksessä yms. Mitään turhia kaarteluitakaan ei juuri tullut, mikä kertoo, että olin ohjauksissani kerrankin ajoissa.

Sain ensimmäisistä epävirallisista kisoistamme paitsi aika lailla nappiin menneen suorituksen, myös paljon kaipaamaani itseluottamusta ohjaajana. Ei tämä laji niin mahdottoman vaikea ehkä olekaan, ei edes minulle, jolla on kaksi vasenta jalkaa.

Hei me treenataan taas

2009-05-12T21:42:00.002+03:00

Tänään katkesi Siirin "huima" reilun viikon mittainen treenitauko, ja niinpä suuntasimme Ojankoon agitreeneihin. Aluksi harjoittelimme aidoilla radanpätkää, johon tuli mm. valevalssi, kierrätystä ja takaaleikka. Aika kivasti saatiin tuo pienen alkusäädön jälkeen sujumaan, olin varsin tyytyväinen!

Seuraavaksi vuorossa oli sinänsä tosi helppo pikku rata, mutta se piti ensin tehdä ilman ääntä, sitten ilman käsiohjausta. Siiri oli ihan super pro, samoin kuin viimoisessa harjoituksessa, jossa ideana oli, että koira hakee itsenäisesti putkien päät ja ohjaaja pysyttelee edellisen esteen takana. Aikamoista edistystä on tapahtunut viime syksyyn nähden, jolloin Siirille sai usein kädestä pitäen näyttää mistä se putki oikein alkaa.

Treenien jälkeen mentiin vielä Sipoon koirametsään. Ihan mainio paikka, siellä uskaltaa pitää vapaana jopa tätä minun wannabe-ajokoiraa. Olipahan ihana kevätilta!

Lepoviikko

2009-05-10T10:53:00.005+03:00

Siiri on pitänyt ihan totaalista lomaa kaikista harrastuksistaan tällä viikolla. Edes pieniä sisätokoja ei olla tehty, ja agilityharkatkin jäivät väliin koirahierontakurssin takia (tai itse asiassa silloin olisi ollut möllikisat). Tänään lomailu jatkuu Siirin osalta edelleen, sillä menen kohta töihin mätsäriin. Ajattelin, että kuukauden tiiviin kisaputken jälkeen on mitä oivallisin tilaisuus nollata tilanne kokonaan, ja antaa uusien treenisuunnitelmien hautua ja molempien treeni-innon patoutua.

Eilen olisi kyllä ollut vielä yksi tokokisailumahdollisuus ja vieläpä tässä ihan lähikulmilla, mutta menin mieluummin varsasitteriksi hevossairaalalle, kun semmoinen mahdollisuus tarjoutui. Ja muutenkin Siirin vire oli viime kokeissa sitä luokkaa, että nyt on ihan oikeasti korkea aika vain keskittyä sen kisavireen kuntoon laittamiseen eikä kuvitella, että pelkkä treenien harventaminen ja jotkut hassut leikkitreenit (vaikka sinänsä yhä mielestäni tärkeitä ovatkin) ajaisivat saman asian. Motivaatio asian suhteen on kyllä korkealla, sillä tiedän, että Siirissä on potentiaalia - kisojen ja treenien välinen kuilu vain pitää saada pienemmäksi. Mahdollisuudet ovat tietysti rajalliset ilman tiivistä omaa treeniporukkaa, mutta saisi nyt edes ne palkattomat treenit ja edes jotkut kisamaiset elementit säännölliseksi osaksi treenejämme... Täytyy kyllä tunnustaa, etten yhtään tykkää itse palkattomista treeneistä, mutta tässä vaiheessa on vain opeteltava tykkäämään sen sijaan, että heiluu joka treeneissä lelujen ja namien kanssa jonkun tekosyyn varjolla.

Agilitytreeneissä yritämme käydä ahkerasti nyt kun vielä voi - kesäksi joudun muuttamaan kesätöiden takia Somerolle, ja vähän huolettaa miten agilityn silloin käy. Motivaatiota kyllä riittäisi. Pitää nyt tässä kuussa rohkaistua korkkaamaan myös epävirallinen agilitykisaura. Pari kertaa on ollut jo ihan hilkulla... Ihan hullua, miten en juuri jännitä EVL-tokokehään menoa, vaikka siellä jokikinen eleeni ja äännähdykseni on tiukan "natsisyynäyksen" alla, mutta sitten taas kynnys johonkin pikku mölliagikisaan osallistumiseen on suhteessa niin suuri.

Koirahierontakurssilla

2009-05-05T21:42:00.006+03:00

Osallistuimme tänään Siirin kanssa K9:n järjestämälle, Miina Aallon pitämälle hierontakurssille. Kurssi oli tosi hyödyllinen, varsinkin kun olen tähän mennessä suhtautunut aika huolettomasti Siirin lihashuoltoon. Tähän pitää tulla muutos, sillä Siiri on kuitenkin aktiivinen harrastuskoira, ja lisäksi se tekee ihan päätä kylmääviä fyysisiä suorituksia päästessään kirmaamaan vapaana metsissä Somerolla tai Sipoossa.

Tässä joitakin ohjeita koiran lihashuoltoon, lähinnä itselleni muistilistaksi. ;-)

- liikunnassa tärkeintä monipuolisuus
- viikossa yksi lepopäivä, jolloin lenkkeillään vähemmän
- Alkuverryttely koostuu yleisverryttelystä n. 1 h ennen treenejä ja lajikohtaisesta verryttelystä n. 10-15 min ennen treenejä. Alkuverryttely ei ole kävelyä ja nuuskuttelua, vaan ravia/laukkaa ja lajikohtaisessa verryttelyssä samanlaista liikettä mitä itse suorituksessakin tulee vastaan.
- koira pidetään odotusaikana lämpimänä
- loppuverryttelyksi hölköttelyä ja kävelyä 10-15 min vähän treenien jälkeen
- n. 1 h treenin jälkeen venytellään etu- ja takajalat eteen, taakse ja sivulle (10-20 sek/venytys)
- 5 min ennen suoritusta lyhyet venytykset (5 sek)
- palauttavan hieronnan (n. 10 min) voi tehdä fyysisen rasituksen jälkeen seuraavana iltana tai päivänä
- kevyttä hierontaa (n. 30 min) voi halutessaan tehdä useasti viikossa, tällöin keskitytään yhteen alueeseen
- koiraa kannattaa opetella tunnustelemaan ja etsiä ongelmakohdat

Teorian lisäksi harjoittelimme eri hierontatekniikoita ja venyttelyjä, ja lopuksi koirahieroja kävi koirat yksitellen läpi. Siiriltä löytyi jumia selästä, joten sitä kannattaa hieroa erikseen. Peruslihashuollon (verryttelyt, venyttelyt) lisäksi otamme ainakin Someron vierailuille ohjelmistoon palauttavat hieronnat, sillä Siirillä on joskus tullut ihan karmeita lihasjumeja maalla vapaana hurjastelusta.

Siirin kuulumiset ja treeniblogi yhdistyvät

2009-05-03T09:02:00.011+03:00

Sen jälkeen, kun lopetin tunnollisen treenien ylöskirjaamisen, on Siirin treeniblogin merkitys tuntunut vähän hämärältä. Siksi päätin yhdistää kuulumiset ja treeniblogin, eli jatkossa tulen kirjoittelemaan treenikuulumiset tänne kuulumisten puolelle, luultavasti entistäkin suurpiirteisempään tyyliin. Vanhat treeniblogin merkinnät siirtyvät pelkästään omiin arkistoihini.

TOKO-koe, Tampere - no tulihan se sieltä!

2009-05-02T13:05:00.015+03:00

Noin kymmeneltä koetta edeltävänä iltana huomasin, että kokeet ovatkin lauantaina, eivätkä sunnuntaina kuten olin kuukauden ajan ajatellut. Lisäksi en ollut viikolla oikein ehtinyt panostaa treeneihin mm. vapun takia, ja olinkin vakuuttunut, ettei meillä ole ykköseen mahdollisuuksia - silti vain lähdin kukonlaulun aikaan taittamaan parin tunnin ajomatkaa kisapaikalle... Mutta onko joku joskus muka sanonut, että koiraharrastus on aina ihan tervettä touhua. ;-)

Liikejärjestys oli mukavasti sekoitettu, ja yksilöliikkeet jaettu peräti kolmeen osaan.

Paikalla istuminen. 10
Paikalla makaaminen. Jälleen kerran tuijotti liikkuria ikään kuin ei koskaan olisi sellaista nähnytkään, ja tarvitsi kaksi käskyä mennen toisellakin hitaaasti. Tuomari kuvasi tätä alkua osuvasti mullitteluksi. Lisäksi oli vääntelehtinyt paikallaolossa. 6,5
Metalli. 10
Seuraaminen. Siirillä oli taas jotain ihan hämäriä, yhtäkkisiä huomion herpaantumisia, jolloin se saattoi vain unohtua haistelemaan, jättää perusasennon tekemättä tms. Tuomari tiivisti hyvin, "seuraa erinomaisesti silloin kun jaksaa seurata". Lisäksi sain itse paljon noottia liikkumisestani: käännöksistä, pysähdyksistä, askelsiirtymistä yms. 7
Ohjattu. Taas lattea vire, mutta pisteitä taisi lähteä jostain muusta, en nyt muista mistä. 8,5
Kauko-ohjaus. Toinen yksilöosio alkoi kaukoilla. Teknisesti erittäin priimat vaihdot, takapää pysyi hienosti paikoillaan. Aika hyvin, kun viikkoon ei ole tullut otettua edes pieniä sisäkaukoja. 10
Idari. Kiva mennä kiertämään rinkiä, kun tietää lähes satavarmasti, ettei koira istu (viimeksi treeneissä en saanut Siiriä millään ilman apuja istumaan). No, eihän se tosiaan sitten istunut. 6,5
Luoksetulo. Hyvät pysähdykset ja tuli ripeästi joka käskyllä MUTTA... lopussa Siiri juoksi ihan kylmän viileästi ohitseni nuuhkimaan jotain hajua taakseni! Siis mitähhh? No, tuli lopulta sieltä sivulle, ja saatiin kuin saatiinkin vielä pisteitä. 5
Ruutu. Viimeisessä osiossa oli vain ruutu ja tunnari. Ruutu oli muuten täysin priima, mutta kääntäessäni päätä Siirin kutsuakseni yllätys yllätys huomasin, että Siirin kuikuili kaula pitkänä jotain takana olevaa hajua... Eka luoksetulokäsky ei tuottanut mitään reaktiota, toisella näytti hetken hieman hölmistyneeltä ja sitten pinkaisi yhtäkkiä kovaa kyytiä luokse kuin sanoen "niin tätä tokoahan mä koko ajan olin tekemässä". 8
Tunnari. 10

Lopputuloksena 261 pistettä ja meidän ensimmäinen EVL 1 -palkinto, tuomarina oli Marja Ala-Nikkola. Jesh, on tuon ykkösen eteen töitä tehtykin, tuntuu tosi hyvältä. Kevään tavoitteemme eli TVA-kellon käynnistäminen täyttyi sittenkin! Hyvä Siiri, mun oma, ainoa ja paras toko-otus. :-)

Kolikolla on myös kääntöpuolensa, eli päivän sana on paitsi ykkönen, myös haistelu. Siiri saattoi tehdä täysin ok työtä, ja silti ihan yks kaks vain unohtaa täysin mitä oli tekemässä ja jäädä haistelemaan. Ja sitten tietysti liikkeiden välit ovat erityisen hankalia. Ketutti välillä kyllä aika paljon, vaikka itseähän sitä tietysti saa aina katsoa peiliin, jos koira toimii erilailla kisoissa kuin treeneissä... No, pitää kesän kisatauolla yrittää laittaa tuota kisavirettä kuntoon palkattomilla treeneillä, liikkeiden takaperinketjuttamisella ym. Siiri on kyllä osoittanut osaavansa EVL-liikkeet, mutta kisakokonaisuus täytyy ottaan paremmin haltuun luomalla koiralle mielikuva yhdestä intensiivisestä yhtäjaksoisesta suorituksesta, joka alkaa ja päättyy kehän reunalle. Turha sitä on aina vain jotain lämmintä ilmaa tms. syyttää kuten viime viikolla, kun tarttis vaan ottaa se lusikka siihen kauniiseen käteen.

TOKO-koe, Lieto - on se ykkönen tiukassa...

2009-04-25T20:51:00.013+03:00

Paikalla istuminen. 10
Paikalla makuu. Maahan hitaasti. 9,5
Seuraaminen. Seuraaminen alkoi yllättäen juoksulla, ehkä siksi oli molemmilla jotenkin pasmat alussa ihan sekaisin? Minä en kuullut, mitä liikkuri käskytti ja Siiri unohti jossain vaiheessa ihan kokonaan, mitä oli tekemässä. Muutenkin ihan luokatonta seuraamista meiltä, mm. pari perusasentoa jäi tekemättä, huomion herpaantumisia. Huh, ihan kyllä noiden pisteiden arvoista. 6
Idari. Annoin istumisessa tosi vahvan lisäavun (-2p), nyt se ei kyllä enää ollut tarkoituksellista... Alitajunta ei vaan luota koiraan tuossa kohtaa. Lisäksi seisomisessa liikkui vähän eteenpäin, pitäisi joskus videoida tuota. Mutta siis joo, Siiri teki kutakuinkin miten on opetettu, seuraaminenkin ok. 7
Luoksetulo. Maahanmenossa jäi ensin seisomaan, toisella käskyllä maahan. Lisäksi seisomisen käsimerkki taisi jäädä vähän päälle. 7
Ruutu. Hyvin merkille, mutta ruutua ei hahmottanut, ei sitten lainkaan. Juoksi ihan vikasuuntaan. No, noita hahmotusongelmia nyt vain Siirille satunnaisesti tulee treeneissä ja nyt sitten tänä vuonna ekaa kertaa kisoissakin, niille ei vain voi mitään eikä niitä saisi jäädä liikaa murehtimaan varsinkin kun niin monta onnistunutta kisaruutua jo alla. 0
Ohjattu. Teknisesti varsin moitteeton suoritus, mutta missä vauhti, missä draivi? Ravasi palautuksen, siis ravasi! Yleensä huonommassakin vireessä menee nipin napin laukalla. 9
Metalli. No tässä olikin sitten ihan kivasti tekemisen meininkiä, mikä tarkoitti myös kapulan varomatonta poimimista, siitä lähti pisteitä alaspäin. 8
Tunnari. Ihan kiva tunnari, aavistuksen jauhoi kapulaa lopussa. 9
Kaukot. Liikkui eteenpäin seiso-istu-vaihdossa kun teki sen takajalkoja liikuttamalla eikä etujalkoja kuten on opetettu. 8

Kaiken kaikkiaan Siiri oli vähän laiskalla tuulella sekä kehässä että kehän ulkopuolella, oli vaikea saada sitä tänään syttymään tokotokomaasta. Erityisen hyvin tämä näkyi jälleen liikkeiden välillä. Ihan selkeästi kyllä kuuma ilma flegmatisoi sitä; sen kapasiteetti ei enää vain täysin riitä kun on lämmintä ja tiivis kisaputki päällä, tämä näkyi viime torstaina ihan tavallisissakin treeneissä palkan kanssa. Eli eipä kai siinä vireessä sen ihmeempää. Kesällä jääkin kisaaminen joka tapauksessa aika minimiin, hyvä kai niin. Ja jatkossa pitää välttää tiivistä kilpailukautta.

Niin, tuloshan oli EVL 2, 226 pistettä. Eli jälleen yksi kakkostulos entisten jatkoksi: eikös nämä jo voisi yhdistää yhdeksi megaykköstulokseksi. :-D Kyllä meinaan se ykkönen alkaisi tehdä aika nannaa, sen verran paljon vaivaa tässä on kuitenkin jo nähty. Vaikka eihän se riitä, meidän tarttis olla myös tasaisen hyviä. Tuomarina oli Tuija Sere, joka osoittautui tarkaksi ja reiluksi tuomariksi. Pisteitä putosi tasaisesti juuri niistä asioista, mistä kuuluukin.

Kisojen jälkeen kyllä sitten virtaa riitti. Mentiin kaveria moikkaamaan, ja Siiri ei ollut muutamaan tuntiin sitten hetkeäkään aloillaan, vaan "saalisti" koko ajan tuoden minulle ison läjän pehmoleluja... On se vain hassu ja kultainen otus.

Kuvia kokeesta, ottanut Sirpa Saari (ks. lisää)

Oma löytyi varmasti

Vauhdikas hyppynouto

Ohjatun noudon palautus

Vauhdikas lähtö merkiltä ruutuun - jota ei sitten löytynytkään...

Tyypillinen Siirin priima merkki

TOKO-koe, Harviala

2009-04-18T14:17:00.016+03:00

Aamu ei alkanut kauhean hyvin: päästyäni tien päälle huomasin erittäin konkreettisella tavalla, että tiethän ovat ihan jäässä ja lumen peitossa. Kesärenkaat alla, joten siinä sai sitten körötellä satasen alueellakin kuuttakymppiä... No, hengissä selvittiin ja ehdittiin vieläpä ajoissa perille!

Koe pidettiin maneesissa, ja pisti hieman jännittämään, kun Siiri juuri ennen ensimmäistä kehäänmenoa rupesi iloisesti sukeltelemaan hevosen lannassa... No, onneksi uudet jännät hajut eivät sen koommin enää herättäneet kiinnostusta.

Paikalla istuminen. 10
Paikalla makaaminen. Nyt meni ripeästi ja hyvin maahan, kisojen maksettu kisatreeni toimii. :-D Istumiseen tarvitsi toisen käskyn. 9

Yksilöliikkeiden järjestys oli ilokseni sekoitettu, kivaa! Kaikista kolmesta osuudesta Siiri sai perinteisesti narulelun palkaksi repusta, ja nyt alkoi vihdoin tuntua, että kunnon ehdollistumista tuohon reppupalkkaan on tapahtunut.

Tunnari. Mikä vauhdikas hieno nouto, myös palautti ripeällä laukalla - jee! Kyllä teki hyvää viime maanantain laamailun jälkeen. Tunnistusosuudessa vauhti kuitenkin aiheutti tikkujen siirtelyä. 9
Ruutu. Napakka merkki ja hyvin ruutuun, tosin jäi aika etureunaan. Sivulletulo tehtiin vaikeammalle puolen, ja Siiri juoksi hirmuista kyytiä oikealta puolen ohitseni ja tuli vasta sieltä sivulle, täysin itsenäisesti kylläkin. Siitä vauhtihäröilystä lähti pari pistettä. 8
Luoksetulo. Tämä oli hämy: Siiri vain hidasti käsimerkistä ja sen jälkeen kiihdytti uudelleen täyteen vauhtiin. Maahan en älynnyt sitä hämmästyneenä edes yrittää käskeä (mistä tuli noottia, siitä olisi saattanut saada vitosen). Tosi outoa, sillä en muista Siirin koskaan ennen kokonaan skipanneen seisomista. Ehkä tiukka pallonheittelykuuri aiheutti tuon, sillä Siiri ikään kuin odotti pallon lentävän välittömästi. Oma moka siis, käsi alas -toistoja pitäisi kuitenkin tulla riittävästi ennen "tosipaikkaa". 0
Ohjattu nouto. Melkoinen vauhti, vau! Teki pienoisen syöksyn kapulan kimppuun (mistä jostain syystä ei sakotettu), mutta ei purrut kapulaa - jei. 10

Tästä kohtaa meni poikki, ja vein Siirin narulelun läiskyttelyn jälkeen hetkeksi autolle odottelemaan.

Kaukot. Ihan jees kaukot, pientä hiomista vielä tekniikassa ja vaihtojen nopeudessa. 9
Metalli. Kävi kapulaan kiinni vähän turhan huolettomasti, ja ote ei ollut ihan priima. 9
Idari. Ensimmäisellä kulmalla nuuhkaisi ensimmäistä kertaa liikesuoritusten aikana jotain hajua ja tiputti kontaktin. Istumisessa hidastin hitusen vauhtia. En ole varma, oliko tuo tahatonta vai teinkö liikkeen aikana tietoisen päätöksen varmistaa istumaanmeno, mutta ainakin tuplaseisomisputki kokeissa katkesi ja se on tärkeintä! 9
Seuraaminen. Herpaantumatonta ja kaunista seuraamista, mutta Siiri hurisi innostustaan toistuvasti, mitä ei ole vähään aikaan tehnyt... Ilmeisesti tuota hurinaa ei sitten vain kovin kauas kuule, mutta minua se häiritsi. 9

Lopputuloksena EVL 2, 254 pistettä (eli kaksi pistettä vaille ykköstulos!) ja sijoitus 1/6. Tuomarina oli Markku Santamäki.

Vaikka ykkönen jäikin noin harmittavan vähästä uupumaan, niin fiilis oli silti kokeen jälkeen aivan mainio! Siiri oli todella vauhdikas, iloinen ja hyväntuulinen kehässä ja hyvin kuulolla ja orientoituneena myös liikkeiden välillä, eli orastava kisakoomaongelma oli ilmeisesti pelkkää kuvittelua - tai sitten uudet treeniohjelmat (=vähemmän treeniä, enemmän leikkiä) vain pelittävät niin hyvin. Maanantain jälkeen oli tosi ahdistunut olo siitä, että olen änkenyt itseni nyt niin moneen kokeeseen nyt keväälle, mutta nyt tuntuu siltä, että on mukava mennä yhdessä tokokehään ja näyttää muille tokoilujamme tällaisen vähän harvinaisemman tokorodun kanssa sekä tietysti kokeilla, josko ykkönen vielä meillekin joku kerta napsahtaisi.

TOKO-koe, Marttila

2009-04-13T15:06:00.013+03:00

Huh, olipas yhtä odottelua koko päivä! Tulin vahingossa jo kahdeksan jälkeen koepaikalle, vaikka oma ryhmäni alkoi vasta puoli yhdeltätoista... Lisäksi aikataulu oli n. tunnin myöhässä, joten kehään päästiin vasta vajaan neljän tunnin odottelun jälkeen.

Tuomari ei juuri suullisia kommentteja antanut, joten selitykset perustuvat ihan omiin päätelmiin.

Paikalla istuminen. 10
Paikalla makaaminen. Tuijotti liikkuria käskytysvuorolla, ja maahanmeno ja istuminen hitaita, ylläri pylläri. Kisamaista treeniä tarvittaisiin, mutta helpommin sanottu kuin tehty, joten näillä pitänee vaan mennä. 8,5

Liikkeet suoritettiin perinteisessä järjestyksessä 4+4 settinä. Hitsi kun sais vaan vedettyä kaikki kerralla pois alta, en yhtään tykkää koota itseäni ja virittää koiraa aina uudelleen ja uudelleen.

Seuraaminen. Päivän ilonaihe, treeni on purrut! Aloitus sujui juuri niin kuin ollaan nyt paljon treenattu ja kontakti oli erinomaisen katkeamaton alusta loppuun. Uutena juttuna kuitenkin liika tiiviys, Siiri oli jalassa niin kiinni että se oli välillä käännöksissä ihan tiellä. 8,5
Idari. Siiri ei kuitenkaan istu kisoissa, ajattelin juuri ennen liikkeellelähtöä eikä se sitten istunut. Tästä saisin halutessani pitkän vuodatuksen, sillä treeneissä olen mielestäni tehnyt sen minkä voin asian korjaamiseksi ja ihan hyvillä fiiliksillä. Kaksi muuta pistettä lähtivät ehkä tuosta liian tiiviistä seuruusta ja hieman hitaasta maahanmenosta. 5
Luoksetulo. Varsinkin seisomaanpysähdys oli tavanomaisen venyvä, ei ollut käpy- ja pallonheittelykuuri tehonnut. Luultavasti pitäisi opettaa pysähdykset uusiksi aivan alusta pitäen, jos haluaisi Siirin pysähtyvän seinään, mutta se vaatisi tosi tiukkaa ja pitkäjännitteistä hiulaamista - en tiedä onko minulla siihen motivaatiota. Lisäksi ennakoi toista luoksetulokäskyä. 7
Ruutu. Hyvin merkille. Ruutuun saavuttuaan vaikutti hieman alttiilta nuuskuttelulle, joten annoin varsinkin maahan-käskyn todella painokkaasti - hyvä niin. Loppuperusasentoon tarvitsi toisen käskyn. 8

Sitten ulos repulle kaivamaan pötkö esille. Kestoviat eli idarin istuminen ja venyvät pysähdykset pännivät, mutta kaiken kaikkiaan tekemisen meininki oli hyvä ja kontakti ainakin ulkopuolisen silmin näytti hyvälle ja aika pitkälti tuntuikin siltä.

Mutta sitten seuraavaan osioon.

Ohjattu. Taas rouhaisi pari kertaa lopussa kapulaa, en taida koskaan kokonaan päästä tuosta. Muuten teknisesti mielestäni nätti suoritus, mutta draivi puuttui. Meni nipin napin laukkaa. 8
Metalli. Ihan siisti suoritus, 9. Tässä vaiheessa mulla oli kuitenkin jo todella isoja ongelmia saada Siiriin kontaktia liikkeiden välillä, se vain tuijotteli omiaan. Ja sitten...
Tunnari. Katastrofi: mulle tuli toko-Sessa pitkästä aikaa mieleen, mikä on hyvin pelottavaa, sillä Sessan kanssa kisakehässä oleminen oli sanalla sanoen tuskaa. Siiri oli ihan omissa maailmoissaan koko alun ja lähti toisella käskyllä haahuilemaan jonnekin ohjatun merkin suuntaan. Siitä sentään parilla käskyllä tikuille, ja toi oman. 5
Kaukot. Yksi väärä vaihto, jonka korjasi toisella käskyllä, mutta muuten teki mielestäni niin kuin on opetettu. En nyt osaa tulkita sääntöjä tarpeeksi hyvin tietääkseni, mistä noin paljon pisteitä kaikkiaan lähti. 6

Tulos EVL 2, 237,5 pistettä. Tuomarina oli Ralf Björklund. Linja oli tiukkaa eikä yhtään pisteitä ilmaiseksi ropissut.

Tuon jälkimmäisen osuuden jälkeen olo oli pettynyt, sillä ajattelin vain, että nou nou, ei kai mulle oli kehittymässä kisakehiin uutta Sessaa? Minulla ei yksinkertaisesti ole vieläkään sen tason koomaongelmiin resursseja puuttua, siihen tarvittaisiin todella tiivis ja motivoitunut vertaistreeniporukka, jonka kanssa järjestää säännöllisesti mahdollisimman täydellisesti kisoja simuloivia treenejä. Automatka kotiin oli kuitenkin valoisampi, sillä onhan meillä ollut vastikään juuri treeneissä ihan samoja ongelmia joita vasta pari päivää sitten ryhdyin laittamaan kuntoon uusin treenisuunnitelmin, ja lisäksi jokaiselle liikkeelle ominaisiin alkurutiineihin (kontakti, eri liikkeissä erityyppiset odottelut, tarkkaavaisuuden suuntaaminen oikein liikkuriin/tötsiin/pois liikkurista/tötsistä, valmistelusanat yms) huolella panostamalla saa ihmeitä Siirillä aikaan, kuten seuraaminen on osoittanut. Juuri ne alut ovat ehdottomasti meidän kriittisiä kohtia. Aikaisemmin olen pitänyt Siirin ykkösongelmana kuumumista loppua kohden ja suunnitellut treenejä ja treeniohjelmia sen pohjalta, tähänhän on tosiaan vasta aivan äskettäin tullut muutos. Älyttömän pitkä odotteluaikakin varmasti painoi.

Ensi viikonloppuna jatketaan kisaamista. Nyt otetaan ihan rennosti vaan eikä hiota ja hinkata mitään kovalla vimmalla ennen sitä, oli tarvetta tai ei.

Kuvia kodistamme

2009-03-31T16:09:00.000+03:00

Pahoittelen, nyt menee vähän aiheen vierestä... Tai no, enpä tiedä - onhan minun kotini Siirinkin koti, ja hyvin se siellä tuntuu viihtyvän kuten kuvista näkyy. :-)

Muutettuani olen löytänyt itsestäni aivan uuden puolen, ja alkanut ylläpitää järjestystä - hyvästi romuvarastot, tervetuloa oma koti! Samalla olen ensimmäistä kertaa alkanut kiinnostua sisustamisesta. Pienimuotoinen sisustusprojektini minibudjetilla etenee pikku hiljaa, tässäpä kuvia kierrätyskeskuksen koluamisen ja (sarjassa ensimmäisen ;-) Ikea-visiitin jälkeen.

Siirin toipumisesta ja muista kuulumisista olenkin jo kirjoitellut treeniblogin puolelle.

Äiti lahjoitti Siirille ihan uuden oman pedin, ja kyllä siellä on Kaikkein Paras apinan kanssa kölliä. :-)

Muutto ja sterilisaatio

2009-03-03T17:59:00.005+02:00

Tässä on nyt ollut kaikennäköistä hässäkkää viime päivinä. Sunnuntai kului vallan muuttopuuhissa: tästedes majailemme Siirin kanssa kahdestaan yksiössä n. kilometrin päässä vanhasta majapaikasta, joten Viikissä elellään yhä. Jälleen kerran meitä lykästi asunnon saannissa, eli ei kannata minulle yrittää väittää, etteikö ensimmäisen vuoden opiskelija voisi saada Helsingistä viihtyisää, tilavaa ja kohtuuhintaista opiskelijayksiötä koulun vierestä. :-) Ja mitä koiraan tulee, niin tuntuu, että opiskelijayksiötä hakiessa siitä on jopa etua - eivätpähän voi käskeä meitä muuttamaan soluun. Siiri oli aluksi uteliaan hämmästynyt muutosta häsäten koko ajan jaloissa huomiota kerjäten, mutta kyllä se siitä jo muuttopäivän iltana asettui omalle pedilleen näin hyväksyen uuden kämpän kodikseen.

Tänään vein Siirin heti aamusta sterilisaatioleikkaukseen hyvin lyhyellä varoitusajalla. Minullahan on ollut se suunnitelmissa viime talvesta lähtien, jolloin Siirillä ilmeni juoksun jälkeistä maitorauhasen hyperplasiaa. Nyt tuli sitten hyvä sauma leikkaukselle, kun emme ole saaneet tokokoepaikkoja maaliskuulle, ja kyllähän se juoksukin sieltä alkoi jo pikku hiljaa lähestyä.

Leikkaus sujui ongelmitta, mutta toki Siiri on vielä aika lääketokkurassa. Parin viikon ajan elellään ihan rauhallisesti kaulurin kanssa, joten luonnollisesti kaikki treenitkin ovat jonkin aikaa pannassa - toipuminen on tietenkin nyt tärkeintä. Jos kaikki sujuu hyvin, niin viimeistään parin viikon päästä palataan ainakin tokon pariin ja yritetään entistäkin kovemmin päästä loppukeväällä TOKO- ja mahdollisesti myös MEJÄ-kokeisiin.

Sweet Dreams (Are Made of This)

2009-02-16T11:09:00.010+02:00

Varsinkin treeniblogin puolella tulee yleensä vain hurjasti touhotettua kaikista harrastuksista, ja se muu koiramainen arki jää vähän varjoon (luonnollisesti). Kuitenkin koen jatkuvasti mitä arkisimmissa tilanteissa sellaisia aivan ihania, tärkeitä ja ainutlaatuisia "pieniä suuria" onnen ja ilon hetkiä katsellessani Siirin touhuja ja olemusta - sen tervehtimistä tullessani koulusta kotiin, röhkimistä ja kuplivaa iloa mennessämme ulos, riemukasta kirmaamista lenkillä lelun kanssa, hyörimistä ennen soseaikaa, nukkumista nimikkonalle 'Sweet dreamin' (ks. yllä :-) kanssa, huolestunutta ilmettä ollessani surullinen... Voi että, miten tuo otus onkin minulle niin tärkeä ja rakas - sen vain halusin tänään teille kertoa, kun sitä muutenkin päivittäin aina jossain välissä pohdin. :-)

Kuulemma mun pitäisi johonkin tenttiinkin lukea ylihuomiseksi??? Koirajuttujen, kotisivujen ym. parissa hössöttäminen on vain niiiin paljon mielenkiintoisempaa kuin joku molekyylibiologia, sitä paitsi viimeisen illan panic based learning prujuilla toimii aina. ;-)

TOKO-koe, Lieto

2009-02-14T19:10:00.019+02:00

Melkein 2,5 vuoden kisatauko on ohi, sillä osallistuimme tänään Siirin kanssa tottelevaisuuskokeisiin Liedossa. Ensimmäinen saavutus on ylipäätään kokeisiin pääsy: olen yrittänyt tuloksetta päästä viiteen muuhun kokeeseen helmi-maaliskuussa (no, yhdestä odottelen vielä tarkempia tietoja), ja tämäkin koe tuli sitten viime maanantaina kalenteriin "ylimääräisenä" täytenä äkkilähtönä. Viimeisen kuukauden aikana treenitahti on ollut noin kaksi treeniä viikossa, mutta tietysti paikan saatuamme aloitin intensiivisen valmistautumisen (ks. kisavalmistautumisohjelmamme).

Lyhyt varoitusaika tuotti tietysti vähän ongelmia, sillä autoa en omista. No, mikäpä minua olisi estänyt, joten perjantaina suuntasimme junalla Turkuun. Siiri oli ihan suunnattoman innoissaan päästyään treffaamaan mummia ja Sessaa meidän viime kesän majapaikkaamme. Mitään tötsiä tai kapuloita en ottanut edes mukaan, ettei vaan tulisi tehtyä mitään viime hetken paniikkitreenejä.

Yön nukuin tosi levottomasti, ja joka kerta herätessäni huomasin nähneeni jotain epämääräistä unta toko-kokeista - totisesti tuntui pitkä kisatauko painavan, ihan kuin olisi ekoihin kisoihin ollut menossa! Aamulla pääsimme kuitenkin ihan näpsäkästi Lietoon Mikon lainaamalla autolla.

Itse kisoissa liikkeet tehtiin kolmessa erässä perinteisessä järjestyksessä: paikallaolot/4/4. Jätettiin yhdessä narulelu ennen yksilöliikkeitä reppuun, sitten normit perusasentovirittelyt ja kehään.

Paikalla istuminen 2 min. 10

Paikalla makaaminen häirittynä 4 min. Meni maahan tosi hitaasti. Paikallaan makasi sfinksinä, hienoa! Pari vuotta sittenhän paikallamakuu oli meille kompastuskivi, Siirihän pelkäsi koirien lomitse pujottelevaa liikkuria ja pakeni parkuen luokseni (mistä nykyään tulisi punainen kortti) - sittemmin se on saanut hurjasti rohkeutta asuessaan kaupungissa. Istumaan nousi melkein heti, kun tulin Siirin viereen - tämä ongelma oli tiedossa, en ole siihen vain jaksanut paneutua. 8,5

Vapaana seuraaminen. Alku oli tosi häröilevä, Siiri teki epätarkkaa työtä ja oli vähän, että mitäs tässä nyt pitikään tehdä. Pääsi kuitenkin juonesta kiinni ja juoksu ja hidas hyviä. 8

Idari. Istumisessa meni maahan - mitenköhän juuri tuo istumiskohta on niin vaikea, en vain saa sitä varmaksi kisamaisissa suorituksissa. Seuraaminen oli aika täsmällistä. En muista, mistä tuo yksi piste vielä meni. 6

Luoksetulo. Vähän venyvät pysärit (tylsän perus siirimäiset, se ei ole koskaan ollut mikään jarrumestari), muuten ok suoritus kivalla luoksetulovauhdilla. 8,5

Ruutu. Siiri teki kerrassaan hienon suorituksen: upea merkki ja vauhdilla keskelle ruutua, jei! Mä sanoin ekan luoksetulokäskyn ihan oudolla hiljaisella ja kimeällä äänellä, ja tästä tuomarikin mainitsi, seuraava yritys oli normaali ja Siiri tuli hienosti vierelle. Eli ihan täysin mun piikkiin menee miinuspisteet. 8

Ohjattu nouto. En kuiskinut "missä merkkiä" eikä Siiri ennen suoritusta kohdistanut sitten katsettaan merkkiin, ja meni sen takia sitten merkille ravilla. Tätä ei normaalisti tee. Noutokäskyn jälkeen vauhti muuttui ripeäksi laukaksi. Kapulan käsittely oli varomatonta: teki loikan sen päälle ja pureskeli lopussa, auts... Ei muuta kun pelkkää namipalkkaa taas vähän aikaa. 6

Metalli. Moitteeton, ripeä suoritus. 10

Tunnistusnouto. Varma, hyvä suoritus, pyöräytti kapulaa kerran lopussa ja ilmeisesti siitä pistemenetys. 9

Kaukot. Tämä on ollut meillä aika varma liike, ja nyt se meni täysin alle Siirin tason - ehkä Siirillä oli kiire reppupalkalle ja sen takia hosui, en tiedä. Ei tehnyt vaihtoja teknisesti oikein, vaan seilasi edes takaisin. Lisäksi teki yhden väärän vaihdon. Normaalisuorituksella tästä liikkeestä olisimme saaneet ykkösen, mutta nää on näitä... 0

Lopputuloksena EVL 2, 230 pistettä, sijoitus 5/12 ja hyvä mieli. :-) Jää on nyt tauon jälkeen murrettu - ei niissä kisoissa ole mitään pelättävää, ei koiralla eikä ohjaajalla, ja meillä on epäilemättä mahiksia valionarvoon.

Hyvää:
- Mukava yleisvire näin alkajaisiksi: reipas, ei levoton tai rauhoitteleva, ei vaatinut kaksoiskäskyjä tuota yhtä ihan omaa mokaa lukuunottamatta jne. Hyvä saavutus liian vähäisiin ja heikosti simuloituihin kisatreeneihin nähden. Vire ei kuitenkaan ihan optimaalinen ja tasainen -> enemmän sitä kisatreeniä ja palkattomuutta!
- Äänetöntä työskentelyä muutamaa pientä hurinaa seuraamisen alussa lukuunottamatta (tuomari ei tainnut edes kuulla)
- Pystyin itse toimimaan kovasta jännittämisestä huolimatta kehässä suht järkevästi, parannettavaa toki löytyy (esim. käskyjen selkeys ja oikea äänensävy, ohjatun virittelyjen unohtuminen)
- Mainiot ruutu, tunnari ja hyppynouto
- Vanhojen paikallamakuuhaamujen hautaaminen lopullisesti
- Oma hyvä fiilis, olin niin ylpeä ja onnellinen pienistäkin onnistumisista ja musta meillä oli alkukankeuksien jälkeen ihan kivaa kehässä :-) "Pelkkä" kakkostulos ei juuri lainkaan jaksanut pänniä.

Parannettavaa:
- Seuraamisen alku, mutta ehkä vain oli hämmästynyt uudesta erilaisesta tilanteesta pitkän tauon jälkeen
- Idarin istuminen aina vaan, "pikkutreeneissä" toimii hyvin, mutta "kisafiiliksillä" epävarma, myös treeneissä
- Ohjatun vire, luotu aikaisemmalla jatkuvalla revittelypalkalla liian korkea pohjavire kapulan käsittelyyn -> pureskelu, luovutusongelmat jne. Nyt pienen tauon ja vanhaan palkkaustapaan paluun jälkeen tulivat taas esille.
- Kaukojen epäpuhtaus mysteeri. Kokeillaan nyt ainakin häiriötreenejä, ylipitkää matkaa (jotenkin tuntui, että olemme treenanneet jopa alimittaisella matkalla) ja harjoittelua myös normaalia korkeammassa vireessä (tehtävä silloinkin oikein). Ja pitäisi vain jaksaa hinkata tarpeeksi vaikka muka osattaiskin, huoh...

Poikavieraita + sosiaalisuuspohdintoja

2009-01-25T18:43:00.013+02:00

Siirillä onkin ollut nyt vähän erilainen viikonloppu, meillä oli nimittäin hoidossa karkeakarvainen saksanseisojaherra Refanut. Kaikki sujui loppujen lopuksi ihan hyvin, ja Siiri ja Refu pääsivät yhteisymmärrykseen Siirin tehtyä selväksi, että häntähän ei vokotella. Sitä paitsi suur-Siiri ei tunnu ollenkaan suurelta 67-senttisen uroksen rinnalla. ;-) Refua tullaan varmaan näkemään täällä jatkossakin.

Tämä onkin jo Siirin toinen poikakaveri tänä vuonna, sillä joku aika sitten meillä oli kaupunkivisiitillä 8-kuinen springeripoika Zorbas. Zorbakselle Siiri oli jopa liiankin kiltti, ja kyllästyttyään huomautteluun antoi Zorbaksen kosia itseään mielin määrin. Mahtaa tuo Siiri olla hemaiseva naaras, kun kaikki poikakoirat ovat niin hullaantuneita siihen, vaikkei juoksua ole lähimaillakaan.

Täytyy sanoa kaiken Helsingissä koetun perusteella, että tykkään nykyään paljon aikaisempaa enemmän siitä, miten Siiri käyttäytyy muiden koirien läsnäollessa - olen nimittäin huomannut, etten ehkä haluaisikaan itselleni sellaista maailmoja syleilevää yltiösosiaalista hösöttäjää (seuraava koira ei sitten tulekaan olemaan spanieli ;-). Täällä kaupungissa, jossa tulee alati muita koiria vastaan, on suuri ilo koirasta, joka suhtautuu vastaantulijoihin neutraalisti ottamatta niistä pienintäkään häiriötä. Koirakylpylässäkin Siiri keskittyi ihan täysillä meidän kahden omiin juttuihin, vaikka neljä muuta koiraa häsäsi siinä vapaana sen ympärillä. Uroksille se kiroilee alussa usein tosi kipakasti (muttei kuitenkaan koskaan satuta niitä), ja tämä on monesti hyvä, sillä kyllä kiimattomalla nartulla on oikeus saada rauha lähentelyltä ja astumiselta. Muihin narttuihin Siiri suhtautuu tutustuessa ystävällisesti, eikä tuttujen kesken haasta riitaa edes ruuasta. Ja alkuhässäköiden jälkeen Siiri yleensä lähes poikkeuksetta tulee hyvin toimeen koiran kuin koiran kanssa, myös urosten.

Ainoa miinus Siirissä oikeastaan on, että siitä ei ole esim. koirapuistokoiraksi eikä se muutenkaan kauheasti välitä itsensä kokoisten (saati suurempien) koirien kanssa leikkiä. Tuollaisen hitaasti lämpiävän koiran kanssa vieraisiin koirakoihin ei tule kovin helposti tutustuttua. Toisaalta en voi Siiriä syyttää, vaatiihan vaikkapa prime-time-koirapuistoilusta nauttiminen koiralta vähän samantyylisiä ominaisuuksia mitä coctail-kutsuilla kepeää small talkia ventovieraiden kanssa puhuvilta ja siitä pitäviltä ihmisiltä löytyy.

Koirakylpylässä

2009-01-22T16:40:00.003+02:00

Helsinkiin muutettuani minua on kovasti kiinnostanut käydä Siirin kanssa tutustumassa Hyvinkään koirakylpylässä. Eilen siihen tarjoutui oivallinen mahdollisuus, ja niinpä suuntasimme opiskelijaporukalla kuulemaan koirakylpylän tarjonnasta sekä tietenkin uittamaan koiria. Siiri oli yksi viidestä uimarista.

Alku ei vaikuttanut ollenkaan lupaavalta: Siiri oli syvästi loukkaantunut saatuaan päällensä uimaliivit, ja tilanne oli muutenkin kaikin tavoin niin outo ja erilainen, ettei uimahaluja tahtonut alkuun muuten hyvin innokkaalta vesipoedolta löytyä. Pari ensimmäistä kertaa Siirin sai suorastaan kiskoa veteen - onneksi oli uimaopettaja paikalla! Kuitenkin huomattuaan, että ihan vaarattomia uintihommiahan nämä vain ovatkin, muuttui ääni kellossa ja vesipeto-Siiri pääsi valloilleen. :-) Koko loppuajan Siiri nousi innokkaasti palloa vedestä ja ui allasta edestakaisin.

Kaiken kaikkiaan tosi kiva kokemus, ja varmasti tuolla kävisi useamminkin, jos ei olisi köyhä opiskelija.

Talviloma loppusuoralla

2009-01-17T19:36:00.000+02:00

Näkymä pellolle pihaltamme Somerolla

Henry on meidän suosikkilenkkikaveri :-)

Viikinlahti

Pian on aika jättää hyvästit treenituokiolle ja lenkeille päivänvalossa, sillä koulun penkille paluu on kuukauden talviloman jälkeen edessä. Ja sitä treeniä ja lenkkeilyä onkin totisesti piisannut: yhdessä tekemisen riemu ja motivaatio koekenttien haasteita kohtaan on ollut huipussaan.

Ensimmäiset kaksi viikkoa lomastamme vietimme Siirin kanssa Somerolla. Se oli ihanaa aikaa, varsinkin kun kelitkin suosivat innokkaita metsissä samoilijoita. Siiri juoksi noilla tuntikausien samoiluillamme kuin tuulispää, ja sinne taisivat jäädä Someron metsiin kaikki kaupungissa kertyneet syksyn hihnalenkkipatoumat. Jossain vaiheessa tosin piti rauhoittaa meno hetkeksi, sillä lihakset eivät ihan pysyneet mukana Siirin menossa. Jumitus ja lihassäryt menivät kuitenkin onneksi ohi muutaman lepopäivän jälkeen.

Kuten treeniblogista voi huomata, niin tokoa olemme treenailleet käytännöllisesti katsoen joka päivä, kaikki juhlapyhät mukaanlukien. Varsin paljon olemme myös saaneet aikaan, sekä henkisellä puolella että ihan konkreettisesti. Enää en ole jatkuvasti murehtimassa, että voi voi kuinka olen huono ohjaaja enkä osaa tai tiedä yhtikäs mitään; sellaiselle ei yksinkertaisesti ole sijaa, jos työskentelee suunnitelmallisesti ja lähtee ratkomaan ongelmia ensisijaisesti ihan perusasioista, ilman turhia kikkailuja. Niinpä olemme joululoman aikana työstäneet huomattavasti paremmalle tolalle muutamia ongelmaliikkeitä, ja ylipäätänsäkäkin Siirin tokotilanne näyttää nyt paljon paremmalta kuin viime syksynä kaikin puolin (hauska lukea noita aikaisempia merkintöjä, katsokaa nyt vaikka tätäkin!). Olen vihdoin myös saanut koemaiset treenit ohjelmistoon, mikä on todella tärkeä juttu kisavalmistaumista ajatellen. Tästä on hyvä lähteä kohti tulevan kevään haasteitä, ja kovasti onkin kokeita suunnitelmissa. Toivottavasti nyt edes muutamiin päästäisiin.

Ja tästä eteenpäin siis Siirin kuulumiset porskuttavat eteenpäin blogimuodossa, sillä ihastuin Blogspotiin vallan huomatessani, että tästä blogista saa niin omannäköisen kuin lystää. Treeniblogi pyhitetään näin ollen jatkossa vain ja ainoastaan treenimerkinnöille.

Tänään on muuten oma syntymäpäiväni, eli olemme Siirin kanssa molemmat tammikuun tyttöjä. Koirajuttujen parissa tämäkin päivä varmaan paljolti menee... No, agilitytreenien jälkeen varmaan voisi siirtyä pohtimaan jotain ihan muuta. ;-)

Siiri 5 vuotta

2009-01-04T07:00:00.000+02:00

Siiri, rakas harrastuskoirani ja ystäväni, saavutti tänään viiden vuoden kypsän iän! Paljon on yhdessä koettu ja nähty, ja paljon on toivottavasti vielä kokematta ja näkemättä.

Siirin synttärit olivat vilahdelleet mielessä monena edeltävänä päivänä, ja ajattelin, että tänä vuonnahan en unohda niitä, vaan ostan lahjan ja teen Siirille kakun. No, kuinka ollakaan, itse synttäripäivänä ne tupsahtivat takaisin mieleen vasta myöhään illalla. Ei liene Siirillä kuitenkaan hirveästi valittamista syntymäpäivän ohjelmasta: aamulla reilu tunti noutoleikkejä muiden koirien kanssa pellolla, päivällä kolmen tunnin metsälenkki ja illalla tokotreenit. Olkoon tämä osoituksena siitä, ettei yhteisiin touhuihimme välttämättä vaadita mitään erityistä syytä - riittää, että on KIVAA.

Kuvagalleriasta löytyy runsaasti kuvia synttärileikeistä. Huomaa, että Siirillä on dami suussaan lähes joka kuvassa. Se ei ole sattumaa: muutkin kyllä hurjasti yrittävät kilpaa etsiä ja noutaa sitä, mutta Siiri vain yksinkertaisesti oli vauhdikkaan joukon kaikkein vauhdikkain ja tehokkain noutaja. :-)